Uskalla rakastaa, uskalla luopua

7.11.2021 tulee kaksi kuukautta Matiaksen kuolemasta. Tähän vajaaseen kahteen kuukauteen mahtuu melkoinen tunteiden vuoristorata. Ja kyyneleet, niitä surun, ikävän ja kaipuun kyyneleitä on vuodatettu miljoonia ja miljoonia. Se vahvuus mikä mussa oli Matiaksen eliniän aikana on muuttunut heikkoudeksi. Mutta on myös vahvuutta olla heikko ja sitä mä nyt olen. Nyt on miehestä ja isästä riisuttu kaikki.

Isä ja poika, ikuisesti!

Tähän pariin kuukauteen on mahtunut Matiaksen kuolema, pukeminen ja viimeinen näkeminen terveyskeskuksen kappelissa, hautajaiset ja muistotilaisuus. Hautajaisten jälkeen tuli jotenkin lohdullinen olo. Aurinko alkoi paistaa, kun olin laskenut pojan hautaan. Matias oli päässyt perille. Haudalla oli alkuun hyvin lohdullista käydä, mutta sekin on muuttanut muotoaan. Kävelen Matiaksen haudalle, kyykistyn haudan eteen ja purskahdan itkuun. Se itku tulee jostain niin syvältä, että se jopa pelottaa. Samalla tulee sellainen tunne, että kaikki mitä mun sisällä on, tyhjenee siiheen paikkaan. Jos näkisin itseni siinä tilanteessa ulkopuolelta, niin siinä haudalla olisi isä, josta näkyy pelkkä ulkokuori, koska sisällä on pelkkä tyhjyys.

Aikoinaan, kun Matiaksen sairaus selvisi, olisin voinut alkaa vieraannuttamaan itseäni Matiaksesta, suojellakseni itseäni. Sellainen vaihtoehto ei käynyt koskaan edes mielessä vaan se mikä syntyi 7.8.2013, kun Matias syntyi oli rakkaus. Se rakkaus oli molemminpuolista. Se oli pyyteetöntä, se oli niin suurta, että se sai jopa kuoleman odottamaan. Matias tuli kiireellä tähän maailmaan, koska hän varmasti tiesi, että nyt on kiire elää. Mä en työntänyt Matiasta pois, mutta sairauden työnsin. Mä päätin, että me eletään normaalia elämää, vaati se mitä vaan. Matias ei saisi jäädä mistään paitsi ja mitään ei jätetä tekemättä siksi, että papereissa lukee useampi diagnoosi. Kaikki mitä Matias ei pystynyt tekemään, niin mä pystyin.

Kun niin kovasti yritettiin, elettiin ja taisteltiin, niin alkuun oli vaikea hyväksyä, että tulikin asia, jolle en voinut tehdä mitään. Se asia oli kuolema. Meillä on kotona Matiaksen kuva seinällä. Kuoleman jälkeen katsoin tuota kuvaa ja mulle tuli Matiaksen katseesta sellainen tunne, että Matias olisi sanonut, että ”isi, miksi annoit mun kuolla” Mä yritin mielessäni vastata Matiakselle, että isi ei voinut sille mitään. Se ajatus sattui syvälle ja laittoi miettimään, että jätinkö mä jotain tekemättä. Annoinko Matiaksen lähteä liian aikaisin. Kun hautajaiset oli ohi ja katsoin kuvaa, niin se tietty katse oli hävinnyt, olin antanut itselleni anteeksi.

Nyt, kun aikaa on kulunut, niin olen osannut jäsentää ajatuksia. Nyt muistan Matiaksen viimeisen illan tarkemmin. Ennen kuin laitoin Matiaksen sänkyyn nukkumaan, niin se katse oli jotenkin tyhjä. Se oli sellainen katse, että Matias oli lähdössä, Matias oli jo tarttunut enkeliä kädestä kiinni ja mä en sitä huomannut. Mun olisi pitänyt nähdä se. Ehkä siksi Matias odotti, että isi herää aamulla ja lähtee sitten, isin sylissä.

Me on aina uskallettu rakastaa, siis aina! Voi tuntua oudolta, kun sanon, että pitää uskaltaa rakastaa, mutta se tarkoitaa juuri sitä, että kun tietää, että toisesta joutuu luopumaan, niin silloin pitää olla rohkeutta rakastaa. Pitää uskaltaa avata sydämensä vaikka tietää, että se sydän tulee särkymään. Nyt on aika, kun pitää uskaltaa luopua. Se luopuminen ei tarkoita unohtamista, se ei tarkoita sitä, että ikävä tai suru poistuu, se ei tarkoita, että rakkaus katoaisi. Se tarkoitaa sitä, että se elämä mikä on kantanut tähänkin asti, kantaa edelleen. Se tarkoittaa uutta elämää ilman Matiasta, uutta elämää surun ja ikävän kanssa, uutta elämää olemalla vahvasti heikko.

Pitää hyväksyä, että Matias ei kulje enää mun rinnalla täällä maan päällä, mutta Matias kulkee aina mun sydämessä ja muistoissa. Pitää hyväksyä se, että en välttämättä ole enää sama mies kuin ennen. Pitää hyväksyä kaikki kipu, ikävä ja kaipuu.

Yhtenä päivänä kävin haudalla. Normaaliin tapaan kyykistyin haudan eteen ja mun piti jutella Matiakselle. En saanut sanotuksi mitään, yhtään sanaa ei tullut ja sitten purskahdin itkuun. Sitten yhtäkkiä koko vartaloon tuli lämmin tunne. Ihan kuin haudasta olisi tullut lämmintä ilmaa. Itku loppui ja sanoin, että kiitos Matias!

Kiitos Matias, että olit mun mun elämässä. Kiitos, että olit mun poika. Kiitos, kun opetit mua elämästä ja siitä mikä elämässä on tärkeää. Kiitos, kun teit musta paremman ihmisen. Kiitos, kun luotit ja annoit elämäsi isin käsiin. Meissä virtasi sama veri ja se Ahosen veri virtaa edelleen isissä. Siksi sä olet aina osa mua ja mä olen aina osa sua.

Neljä ainutlaatuista vuotta

Matias täyttää tänään 7.8.2017 neljä vuotta.

Siitä asti, kun Matias oli puolivuotias, olen pelännyt, että seuraavia syntymäpäiviä ei enää tule. Tämä urhea ja reipas pikkumies on taistellut neljä vuotta tätä lohdutonta sairautta vastaan.  Edelleen olen sitä mieltä, että kukaan muu kuin Matias ei siihen pystyisi. Minä en ole antanut sairauden määritellä meitä tai meidän tekemisiä, eikä anna Matiaskaan.

Neljä vuotta sitten Matias syntyi sellaisella vauhdilla, että solisluukin murtui. Pari kuukautta meni ihan normaalisti, mutta sitten elämä muuttui. Sitä epilepsian, kohtauksien ja hengitysvaikeuksien sävyttämää elämää on eletty nyt neljä vuotta. Sairaudelle ei mitään voi ja päivääkään en kuluneesta neljästä vuodesta vaihtaisi. Paljon on Matias elämässään sairaudesta kärsinyt ja samalla niin paljon opettanut meitä muita siitä, mikä elämässä on tärkeää.

Aina välillä on tämän tärkeän taulun käsiini. Tätä ei pysty ilman kyyneliä lukemaan. Nyt on taas hyvä hetkiä lukea omasta erityislapsesta.

Lähetän Sinulle erityisen lapsen kirkastamaan nimeäni, jotta rakastaisit häntä koko sydämestäsi ja opettaisit häntä rakastamaan.

Hän ei ollut kuin toiset lapset. Ei ehkä koskaan tule olemaan, mutta voisitko silti helliä häntä rakastaen ja pitää hänestä huolta minua varten.

Ehkä hän ei näe tai kuule toisten lasten tapaan, opi juoksemaan, mutta hän on Sinun ja tarvitsee sinulta kaiken ohjauksen.

Tie on vaikea, hän särkee sydämesi. Itket miljoonin kyynelin, mutta lupaan Sinulle: kun hän hymyilee, tunnet tuskasi menneen.

Tiedän, että itket. Miksi hän, miksi me, mutta opettajan tehtävän varasin sinulle. Siksi valitisin Sinut huolella ja luottaen. Älä siis käännä selkääsi hänelle vaikka hän hidastelee.

Jos hyväksyt hänet sellaisenaan, voitte yhdessä kasvaa. Hän elämän taitoja tarvitsee. Siksi valitsin Sinut hänelle ja tiedän, että rakastaen, hoivaillen, näet hänen onnistuneen.

Elä vain päivä kerrallaan, iloiten, nauttien erityislapsestasi.

Oikein hyvää ja erityistä syntymäpäivää, rakas poikani!

-isä-