Vuoroviikoin katoavat oikeudet

Kesäloman jälkeen tapahtui taas asioita, joita en olisi ikinä uskonut Matiaksen kanssa kokevani. Matias täytti 7.8.2020 seitsemän vuotta ja vähän sen jälkeen pikku-ukkeli aloitti koulun Ylöjärven yhtenäiskoululla. Matiaksen kohdalla koulu ei tietenkään ole sellaista mitä se on terveillä lapsilla, mutta on äärimmäisen tärkeää, että poika saa olla muiden joukossa ja aloittaa koulupolkunsa, ihan niin kuin kaikki muutkin. On myös tärkeää, että terveetkin lapset näkevät, että kaikki eivät ole samanlaisia, mutta me kaikki ollaan kuitenkin samanarvoisia. Olen onnellinen, että tämä kaikki mahdollistettiin Matiakselle.

Mun neljästä lapsesta kaikki on nyt koulussa. Vanhin lapsi käy toista vuotta kaksoistutkintoa, toiseksi vanhin aloitti juuri ammattikoulun ja kaksi pienimpää on nyt samassa koulussa. Matiaksen ohella mun nuorin tytär on myös pienluokalla.

Sekä terveillä että vammaisilla lapsilla on erilaisia oikeuksia. Matiaksella ja Matiaksen isosiskolla on esimerkiksi oikeus koulukyyteihin. Niin kuin olen ennemmin kirjoittanutkin, niin isyys ja vanhemmuus on eri asioita. Ylöjärven Kaupunki järjestää mun lapsille kuuluvat taksikyydit, mutta nämä lasten oikeudet katoavat siinä kohtaa, kun he tulevat isän luo. Vuoroviikoin ei taksikyydit onnistu, ei sitten millään. Se ajatusmaailma varmaan kääntyy niin, että niistä lasten oikeuksista tulisikin isän oikeuksia vaikka minä en tarvitse taksikyytejä vaan mun lapset. Tässä Ylöjärven kaupungille mahdottomassa yhtälössä kaksi kotia ja koulu sijaitsevat viiden kilometrin sisällä, siis viiden kilometrin!!

Ei oikein tiedä, että pitäisikö itkeä vai nauraa?! Mä olen isänä mahdollistanut Matiakselle vaikka mitä. Me ollaan tehty asioita ja eletty täysillä. Me ei olla annettu sairauden määritellä meitä vaan me ollaan määritelty itse meidän oma elämä. Me ei olla Matiaksen äidin kanssa käytetty yhteiskunnan tai kaupungin rahoja laitoshoitoon vaan ollaan haluttu kokoajan hoitaa poikaa kotona, ihan loppuun saakka. Matiaksella on kuukaudessa käytettävissä kahdeksan vuorokautta kuntoutusjaksoihin, joista kolme vuorokautta on omaishoidon vapaita ja viisi vuorokautta tilapäishuoltoa. Me ollaan käytetty näistä pääosin neljä vuorokautta kuukaudessa. Koko muun ajan Matias on kotona.

Minä isänä pystyn järjestämään vakavasti sairaalle ja vammaiselle pojalleni vaikka kuun taivaalta, mutta kaupunki ei saa, pysty tai halua järjestää taksikyytiä. Milloin vedotaan KHO:n päätöksiin tai kaikenlaisiin muihin seikkoihin, mutta ei millään ymmärretä, että edelleen puhutaan lasten oikeuksista, EI isän oikeuksista. Onneksi kaupunki kuitenkin muisti blogia kunniakirjalla, esteettömyyden edistämisestä.

Mitenköhän mä saisin edistettyä esteettömiä ajatuksia ja mielipiteitä henkilön päässä, joka näitä viisaita päätöksiä kaikessa viisaudessaan tekee? Me ollaan ainakin Matiaksen kanssa näytetty kaikille, että sairaus, kehitysvammaisuus ja erilaisuus ei estä elämästä eikä estä tekemästä asioita niin kuin kaikki muutkin. Ja minä, lasteni isänä kyllä kuskaan lapseni kouluun. Se ei ole meille ongelma eikä siitä koskaan sellaista tulekaan. Ongelma on tässä tapauksessa ihan muussa päässä.

Ja kaiken heikkouteni keskellä olen kuitenkin vahva, niin vahva, että mä en tarvitse mitään siihen, että mä kuljen poikani vieressä loppuunasti! Tuli vastaan vaikka mitä, niin meitä ei pysäytä mikään! Ja Matias tietää, että mä olen aina vierellä ja mä tiedän, että Matias luottaa muhun. Ja meidän kahden, isän ja pojan välinen rakkaus on loputon. Mitään muuta me ei elämältä tarvita.

Ylpeä neljän lapsen isä!