Isänpäivän jälkeisiä ajatuksia

Isänpäivä, sunnuntai 14.11.2021. Heräsin aamulla, kun avovaimoni Kati toi mulle kahvit ja kakut sänkyyn. Ihana yllätys vaikka sanoin, että mulle ei tarvi järjestää mitään. Kati oli ostanut mulle isänpäivälahjan ja tehnyt mulle pitkän kortin, jossa oli Matiaksen kuvia ja Matiaksen ajatuksia Katin kirjoittamana. Luin ja itkin. En saanut ensimmäisellä kerralla kunnolla luettua, kun en nähnyt kyyneleiden läpi. Katilla on suuri sydän.

Mun kaikki neljä lasta oli isänpäivänä paikalla. Ja kyllä, Matiaskin. Ei ehkä fyysisesti, mutta meidän kaikkien sydämissä ja ajatuksissa. Vanhin lapseni Aada, joka asuu jo omillaan. Aada, joka myös on aina ollut maailman kiltein ja empaattisin. Aada, joka on näyttänyt, että on jo aikuinen ja osaa huolehtia itsestään. Olen niin ylpeä. Jonne, toiseksi vanhin lapseni. Iskän salihirmu ja hänkin niin kiltti ja empaattinen. Entinen lätkämies, joka luisteli muilta karkuun ja hakkasi maaleja. Ja sitten on Amanda, joka on nyt isin vauvatyttö, kun vauvapoikaa ei enää ole. Mun lapset on herkkiä ja empaattisia. Ja se mitä arvostan eniten on se, että he kaikki ymmärtävät, että maailmassa on muitakin kuin minä itse. Sitten mulla on vielä kaksi muutakin lasta, Oona ja Leevi. Ei biologisesti, mutta mun uusperheessä. Niin ihania, kilttejä ja vastuuntuntoisia lapsia. Olen etuoikeutettu, kun olen saanut heidät mun elämään.

Amanda oli tehnyt koulussa isänpäiväkortin. Kortin sanoista yksi kosketti sydämeen, se oli sana arvostan. Mietin, että siinä mun vieressä on tytär, jonka on menettänyt veljensä ja Amandan vieressä isä, joka ei varmasti ole niin vahva isä kuin mitä tytär ansaitsee. Sunnuntaina 10-vuotta täyttävä tyttäreni on täyttä kultaa. Iskän tyttö, sydän täynnä lempeyttä ja empatiaa.

Mietin sängyssä, että olisin halunut nousta ylös, nostaa Matiaksen kerrossängyn yläsängystä, kantaa olohuoneeseen ja pitää miehinen juttelutuokio. Siinä me olisi katsottu toisiamme syvälle silmiin ja syvälle sydämeen. Mutta ei, oli vaan kuolemanhiljaista. Lähdin aamusta haudalle. Kun Matias ei pääse mun luo, niin mä menen Matiaksen haudalle vaikka eihän poika siellä ole. Se oli hetki, kun en taas löytänyt sanoja. Itkin vaan. Isänpäivänä lapset muistaa isää, mä kävelin oman poikani haudalle.

Mutta niin kuin olen monesti kirjoittanut, elämä kantaa. Ja niin se kantoi isänpäivänäkin. Selvisin päivästä, mitä olin niin paljon pelännyt. Mutta sen se opetti, että kaikki tulevat juhlat ja juhlapyhätkin olen ilman Matiasta.

Tänään on miestenpäivä. Ei paskankaan merkitystä varmaan kenellekään, mutta mietin, että maailmassa on miehiä ja miehiä. Vaikka Matias oli pieni mies tai poika, niin hän oli enemmän mies kuin moni muu. Ja niin kuin olen tästäkin kirjoittanut, niin Matias oli fyysisesti rikki sisältä ja minä isänä henkisesti. Silti me molemmat tapeltiin elämästä vaikka vähän eri tavalla. Matias näytti mulle, että mä en iskä täältä niin vaan lähde ja mä näytin Matiakselle, että sitten eletään ja sitten jumalauta eletään täysillä!

Matias sai viimein hautakiven. Kävelin haudalle ja aloin itkemään. En voi kertoa miltä tuntuu nähdä oman pojan nimi hautakivessä ja ne päivämäärät, jotka kertoo lyhyestä elämästä. Mutta se lyhyt elämä oli rikas. Ja ne nimet. Matias Henrik Ahonen. Ne edustaa voimaa, periksiantamattomuutta, tahtoa, elämänhalua ja taistelua. Mä kävelen sen hautakiven ääreen, kumarran syvään, koska siinä haudassa lepää kovin mies ikinä! Mun poika!

Matias, isi on sun edessä nöyrä. Mä kunnioitan ja arvostan sua enemmän kuin mitään tässä maailmassa koskaan. Äläkä sä murehdi siellä taivaassa isistä. Sä näytit miten elämää eletään ja mitä on olla vahva. Isi on sitä! Ja isi on nähnyt näitä kiviä tuolla samalla sukunimellä niin paljon ja kyllähän sä ne siellä taivaassa olet tavannut! Voimaa ja tahtoa sieltä ei ainakaan puutu!! Tekisi mieli sanoa, että pitäkää Ahosen lippua korkealla, mutta senhän te teette jokatapauksessa!

Uskalla rakastaa, uskalla luopua

7.11.2021 tulee kaksi kuukautta Matiaksen kuolemasta. Tähän vajaaseen kahteen kuukauteen mahtuu melkoinen tunteiden vuoristorata. Ja kyyneleet, niitä surun, ikävän ja kaipuun kyyneleitä on vuodatettu miljoonia ja miljoonia. Se vahvuus mikä mussa oli Matiaksen eliniän aikana on muuttunut heikkoudeksi. Mutta on myös vahvuutta olla heikko ja sitä mä nyt olen. Nyt on miehestä ja isästä riisuttu kaikki.

Isä ja poika, ikuisesti!

Tähän pariin kuukauteen on mahtunut Matiaksen kuolema, pukeminen ja viimeinen näkeminen terveyskeskuksen kappelissa, hautajaiset ja muistotilaisuus. Hautajaisten jälkeen tuli jotenkin lohdullinen olo. Aurinko alkoi paistaa, kun olin laskenut pojan hautaan. Matias oli päässyt perille. Haudalla oli alkuun hyvin lohdullista käydä, mutta sekin on muuttanut muotoaan. Kävelen Matiaksen haudalle, kyykistyn haudan eteen ja purskahdan itkuun. Se itku tulee jostain niin syvältä, että se jopa pelottaa. Samalla tulee sellainen tunne, että kaikki mitä mun sisällä on, tyhjenee siiheen paikkaan. Jos näkisin itseni siinä tilanteessa ulkopuolelta, niin siinä haudalla olisi isä, josta näkyy pelkkä ulkokuori, koska sisällä on pelkkä tyhjyys.

Aikoinaan, kun Matiaksen sairaus selvisi, olisin voinut alkaa vieraannuttamaan itseäni Matiaksesta, suojellakseni itseäni. Sellainen vaihtoehto ei käynyt koskaan edes mielessä vaan se mikä syntyi 7.8.2013, kun Matias syntyi oli rakkaus. Se rakkaus oli molemminpuolista. Se oli pyyteetöntä, se oli niin suurta, että se sai jopa kuoleman odottamaan. Matias tuli kiireellä tähän maailmaan, koska hän varmasti tiesi, että nyt on kiire elää. Mä en työntänyt Matiasta pois, mutta sairauden työnsin. Mä päätin, että me eletään normaalia elämää, vaati se mitä vaan. Matias ei saisi jäädä mistään paitsi ja mitään ei jätetä tekemättä siksi, että papereissa lukee useampi diagnoosi. Kaikki mitä Matias ei pystynyt tekemään, niin mä pystyin.

Kun niin kovasti yritettiin, elettiin ja taisteltiin, niin alkuun oli vaikea hyväksyä, että tulikin asia, jolle en voinut tehdä mitään. Se asia oli kuolema. Meillä on kotona Matiaksen kuva seinällä. Kuoleman jälkeen katsoin tuota kuvaa ja mulle tuli Matiaksen katseesta sellainen tunne, että Matias olisi sanonut, että ”isi, miksi annoit mun kuolla” Mä yritin mielessäni vastata Matiakselle, että isi ei voinut sille mitään. Se ajatus sattui syvälle ja laittoi miettimään, että jätinkö mä jotain tekemättä. Annoinko Matiaksen lähteä liian aikaisin. Kun hautajaiset oli ohi ja katsoin kuvaa, niin se tietty katse oli hävinnyt, olin antanut itselleni anteeksi.

Nyt, kun aikaa on kulunut, niin olen osannut jäsentää ajatuksia. Nyt muistan Matiaksen viimeisen illan tarkemmin. Ennen kuin laitoin Matiaksen sänkyyn nukkumaan, niin se katse oli jotenkin tyhjä. Se oli sellainen katse, että Matias oli lähdössä, Matias oli jo tarttunut enkeliä kädestä kiinni ja mä en sitä huomannut. Mun olisi pitänyt nähdä se. Ehkä siksi Matias odotti, että isi herää aamulla ja lähtee sitten, isin sylissä.

Me on aina uskallettu rakastaa, siis aina! Voi tuntua oudolta, kun sanon, että pitää uskaltaa rakastaa, mutta se tarkoitaa juuri sitä, että kun tietää, että toisesta joutuu luopumaan, niin silloin pitää olla rohkeutta rakastaa. Pitää uskaltaa avata sydämensä vaikka tietää, että se sydän tulee särkymään. Nyt on aika, kun pitää uskaltaa luopua. Se luopuminen ei tarkoita unohtamista, se ei tarkoita sitä, että ikävä tai suru poistuu, se ei tarkoita, että rakkaus katoaisi. Se tarkoitaa sitä, että se elämä mikä on kantanut tähänkin asti, kantaa edelleen. Se tarkoittaa uutta elämää ilman Matiasta, uutta elämää surun ja ikävän kanssa, uutta elämää olemalla vahvasti heikko.

Pitää hyväksyä, että Matias ei kulje enää mun rinnalla täällä maan päällä, mutta Matias kulkee aina mun sydämessä ja muistoissa. Pitää hyväksyä se, että en välttämättä ole enää sama mies kuin ennen. Pitää hyväksyä kaikki kipu, ikävä ja kaipuu.

Yhtenä päivänä kävin haudalla. Normaaliin tapaan kyykistyin haudan eteen ja mun piti jutella Matiakselle. En saanut sanotuksi mitään, yhtään sanaa ei tullut ja sitten purskahdin itkuun. Sitten yhtäkkiä koko vartaloon tuli lämmin tunne. Ihan kuin haudasta olisi tullut lämmintä ilmaa. Itku loppui ja sanoin, että kiitos Matias!

Kiitos Matias, että olit mun mun elämässä. Kiitos, että olit mun poika. Kiitos, kun opetit mua elämästä ja siitä mikä elämässä on tärkeää. Kiitos, kun teit musta paremman ihmisen. Kiitos, kun luotit ja annoit elämäsi isin käsiin. Meissä virtasi sama veri ja se Ahosen veri virtaa edelleen isissä. Siksi sä olet aina osa mua ja mä olen aina osa sua.

Viimeinen matka

Istun koneen ääressä ja tuijotan näyttöä. Mietin, että miten ikinä pystyisin kertomaan teille ne tunteet, joita mun sisällä on. Matias siunattiin haudan lepoon viime lauantaina. Se oli elämäni raskain päivä. Jos joskus koeteltiin niitä hartioita ja käsivarsia, joilla Matiasta kannoin, niin se oli hetki, kun tartuin poikani arkun kahvasta kiinni!

Nostat oman pienen poikasi pienen arkun ja lähdet kävelemään kohti kirkon alttaria samalla kuin urut soittaa Maan korvessa kulkevi lapsosen tie -virttä. Mä kirjaimellisesti tukehduin sisältä päin ja en meinannut kyyneleiden läpi nähdä eteeni. Mun sydäntä oli satutettu lopun iäksi, jotain kuoli mun sisällä, elämä löi todella lujaa vasten kasvoja. Vielä kerran kannoin Matiasta. Se oli viimeinen matka ja koko 8-vuoden aikana se oli raskain matka ikinä! Mutta se mitä mun sisältä kuoli, ei ollut rakkaus. Se ääretön rakkaus Matiasta kohtaan säilyy aina! Sitä ei edes kuolema voi meiltä viedä.

Se, että mä olen itkenyt miljoona kyyneltä Matiaksen kuolemalle, niin olen itkenyt myös omalle itselleni. Ehkä tämä kuva kertoo kaiken. Katsoin itseäni tästä kuvasta ja mietin, että tältä näyttää isä, jolta vietiin oma pieni poika. Tältä näyttää isä, jonka elämä on murtanut. Isä, joka nousi poikansa kanssa aina ylös, kun elämä oli laittanut polvilleen. Nyt joudun nousemaan yksin ja se nousu on ollut melkoista kompurointia.

Matiaksen siunaustilaisuus oli niin kaunis. Sinä maailman ihanin pappi, joka siunasit Matiaksen, niin haluan kiittää sinua koko sydämestäni, että teit Matiaksen siunaamisesta Matiaksen näköisen. Se oli sen äärettömän surun keskellä äärettömän kaunista! Nöyrä kiitos ja kumarrus sinulle!

Matiaksen sielulla on nyt rauha, Matias on saatettu haudan lepoon ja Matiaksella on nyt hyvä olla. Meillä on nyt paikka, jossa voidaan käydä hiljentymässä ja juttelemassa Matiakselle.

Matias, isi polvistuu sun edessä! Sä olit taistelija, sä olit äärettömän vahva ja sulla oli valtava halu elää. Yhdessä me rikottiin rajoja, me taisteltiin loppuun asti! Nyt se taistelu on vaimennut. Isillä alkoi nyt oma taistelu, että mä pääsen vielä polviltani ylös. Mutta isi lupaa sulle, että se vahvuus mikä meissä oli, asuu isissä edelleen. Yhdessä me näytettiin maailmalle, että me pärjätään ja kestetään mitä vaan. Isi kantoi ja sä pidit kiinni! Isin hartiat kantaa elämää jatkossakin.

Ja Matias, sitten kun aika on ja isi haudataan sun viereen, niin sitten me nähdään. Sitten me ei tarvita enää isin käsivarsia, ei tarvita erikoispolkupyörää, ei pyörätuolia, ei mitään! Sitten me ollaan vapaita ja voidaan tehdä mitä vaan.

Rakas poikani! Meidän matka jatkuu edelleen. Vaikka ne polut on maan päällä ja taivaassa, niin näytetään edelleen maailmalle mistä meidät on tehty. Ja edelleen, niin kuin siinä laulussa lauletaan, ”täytyy olla lujasta luusta, että selviytyy”, niin siitä luusta meidät on tehty.

Rakkaudella

-isi-

Kahdeksan vuoden rakkaudesta ja haavoista

Jos luoja suo, niin Matias täyttää elokuun seitsemäs päivä 8-vuotta. Taas kerran se päivä, jota pelkää ja odottaa. Taas kerran sitä miettii, että nytkö vietetään viimeisiä syntymäpäiviä. Syntymäpäiviä, joita ei juurikaan pitänyt edes tulla. Voisi kuvitella, että mun rikkinäiseen sydämeen ei mahdu enempää kipua, mutta kyllä siitä täytyy edelleen.

Tykkimäen huvipuistossa heinäkuussa 2021

Tänäkin vuonna ollaan eletty täysillä, yritetty saada kokemuksia ja elämyksiä ja ennenkaikkea rakastettu! Helvetti, että mä olen yrittänyt, mä olen yrittänyt tehdä ihan kaiken. Mä olen yrittänyt Matiaksen takia ja mä olen yrittänyt itseni takia. Sanotaan, että mitä sitä ei tekisi lapsensa eteen. Se ei tässä tapauksessa ole ihan niin kuin se olisi terveen lapsen tai vähän vähemmän sairaan lapsen kanssa. Tämä elämä vie ihan kaiken. Se rikkoo sun sydämen, se rikkoo sut henkisesti ja fyysisesti. Se myös antaa paljon. Se antaa toivon, ymmärryksen, suvaitsevaisuuden ja arvotuksen elämää kohtaan.

Ja jumalauta mä pelkään! Mä niin pelkään, että minkä hinnan mä tulen tästä maksamaan. Mä rakastan Matiasta niin paljon ja mä olen niin monesti Matiakselle luvannut, että mä yritän ja mä hoidan sua loppuun asti! Enkä mä mitään muuta vaihtoehtoa ole koskaan nähnytkään ja mitään en tekisi toisin. Enkä mä tiedä sitäkään, että olisiko jotain pitänyt tehdä toisella tapaa tai paremmin, olisi varmaan pitänyt.

On tämä meidän elämä jollain tapaa myös aika huvittavaa. Toinen on kuolemansairas lapsi, toinen rikkinäinen isä. Sitten me yhdessä kipuillaan, kumpikin omalla tapaansa ja silti painetaan eteenpäin sen minkä ehditään. Kaksi Ahosta, jotka hakkaa päätä seinään eikä anna periksi. Varmaan vähempikin joskus riittäisi, mutta kun toinen on päättänyt taistella elämästään ja toinen antaa siihen taisteluun kaiken apunsa, niin näillä me mennään!

Ensin me hoidetaan 8-vuotis synttärit kunnialla maaliin ja sitten aloitetaan taas koulutie, kun mestarihan menee kakkosluokalle. Siitäkin olen niin onnellinen, että Matias voi käydä koulua, samaa koulua, jota terveetkin lapset. Vuosi on jo kouluakin takana ja siellähän poika on komiana murskannut sydämiä. Matias on ollut pitkään tosi hyvässä kunnossa ja se on helpottanut elämää ja arkea tosi paljon.

Aina välillä olen puhunut katkeruudesta. Sen verran katson tuonne ylöspäin, että jos siellä joku pilven päällä istuu, niin aika kuoppaisen polun meille annoit. Ja sen verran vielä sinne terveisiä, että kun on tämä kompurointi täällä kivisellä polulla joskus päättyy, niin olet mulle velkaa aika helvetisti! Ja kyllä, kaikella on varmasti tarkoituksensa ja ehkä sekin sitten joskus selviää, että mikä tämän matkan tarkoitus on ollut. Jokainen matka täällä päättyy kuolemaan, mutta kyllähän tää on aika epäreilua.

En taas yhtään ole katsonut mitä olen kirjoittanut, en edes kirjoitusvirheitä. Yksinkertaisen miehen tekstiä suoraan syvältä sydämestä. No, rehellisesti ja tunteella olen aina kirjoittanut ja niin teen jatkossakin.

Matias ja Mika toivottaa kaikille mitä parhainta kesää!

7-vuotta rakkautta ja kyyneliä

Matias, iskä toivottaa sulle mitä parhainta syntymäpäivää! Rakastan sua, niin paljon kuin vaan isä voi lastaan rakastaa! Tänään on sun syntymäpäivä ja vaikka mä olen äärettömän iloinen, niin mä itken ja mun sydän itkee. Juuri tänä päivänä mä olen heikko ja mut valtaa loputon epätoivo. Onkohan nämä viimeiset synttärit?

Ja kun sä katot mua, niin mun tekisi mieli pyytää anteeksi! Pyytää anteeksi sitä, että vaikka mä kaikkeni yritän, niin mä en pysty sua täällä pitämään. Mutta mä pidän susta aina kiinni ja kannan sut vaikka maailman ääriin. En mä osaa enää sanoin kertoa kuinka rakas olet mulle. Sä olet opettanut mulle niin paljon elämästä. Vaikka olen heikko, sä olet tehnyt musta vahvan. Sä olet tehnyt musta paremman isän. Sä olet tehnyt musta vahvan, että sä voit olla heikko.

Matias, me ollaan isä ja poika. Me ollaan sitä aina. Meiltä voidaan viedä elämässä ihan kaikki, mutta toisiamme meiltä ei voi kukaan viedä! En tiennyt seitsemän vuotta sitten millainen elämä meille annetaan. Sä ehkä tiesit, kun sulla on oli niin kiire tähän maailmaan.

Mä olen helvetin ylpeä meistä! Me ollaan näytetty maailmalle miten elää elämää. Yhdessä me ollaan vahvoja. Yhdessä me on saatu kaikki aikaan. Välillä mä itken ja sä oot mun lohtuna. Kun sulla ei jalat kanna, niin isillä kantaa. Siihen mihin toinen ei pysty, niin toinen on auttanut. Me ollaan molemmat sisältä rikki. Sinä erilailla kuin minä. Me ollaan kuitenkin pidetty toisiamme kasassa.

Me olisi voitu luovuttaa, mutta se ei kuulu meidän luonteeseen. Me ollaan kaksi Ahosta, jotka menee etelä-pohjalaisella luonteella vaikka läpi harmaan kiven! Ja vaikka mä olen sellainen kuin olen, niin mun rakkauden määrä sua kohtaan on loputon. Ja vaikka mä monesti itken sun puolesta, niin voit olla varma, että tässä elämässä ei ole mitään sellaista asiaa, joilta isi ei sua suojelisi ja voit olla varma, että mä olen aina sun puolella! Mä olen Matias aina sun vieressä!

Sä olet yksi mun neljästä lapsesta. Ja kun se päivä tulee, että sun on aika siirtyä toiseen paikkaan, niin mulla on senkin jälkeen neljä lasta, ikuisesti ja aina!

Sä olet tänään vielä äidin luona, mutta isi tulee hakemaan sut iltapäivällä, niin sitten juhlitaan ja sitten taas näytetään maailmalle mistä meidät on tehty!

Matias Henrik Ahonen, hyvää syntymäpäivää!

-iskä-

Kun ei riitä linnunratakaan

Eilen tehtiin taas jotain mihin Matias ei itse pysty. Kokeiltiin hyppiä yhdessä trampoliinilla. Matias ei puhu eikä juurikaan näytä tunteita, mutta eilen kun näin Matiaksen pienen hymyn hyppimisen jälkeen, niin ajattelin, että mä en enää muuta tarvi. Jotenkin se kaikki oma yrittäminen tuon pienen avuttoman pojan elämän eteen purkaantui suurina tunteina tuohon pieneen hymyyn. Ajatus siitä, että Matias sai puristettua pienen hymyn tuon vaikean sairauden takaa. Tuli sellainen tunne, että me ollaan nyt valmiita.

Mun elämä on taistelua herkän ja kovan ulkokuoren välillä. On päiviä, kun mennään vaikka läpi harmaan kiven ja sitten on aamuja kuten tänään, jolloin heräät niin helvetin heikkona ja tuntuu, että et ole tarpeeksi vahva. Sitten sitä miettii, että ollaanko Matiaksen tehty ja taisteltu tarpeeksi. Voinko armahtaa itseni sitten, kun se kaikki turha riisutaan. Voinko sitten sanoa itselleni, että teit kaikkesi ja antaa rauhan omalle sielulle. Vaikka voisin, niin en ole katkera elämälle. Elämä on antanut mulle paljon ja paljon se myös ottaa. Elämä on myös opettanut. Erityisesti siitä miten tärkeää elämä on ja kuinka hauras se on.

Mä tiedän, että harva ymmärtää millaista on elämä, kun tiedät, että huominen voi olla se päivä, kun sun poika ei enää aamulla herääkään. Siksi mulla on kiire elää. Siksi me Matiaksen kanssa yritetään saada kokemuksia ja muistoja, jotka kantaa meitä molempia. Kuusi vuotta me on eletty elämää, jossa ollaan kaaduttu niin monta kertaa elämän tuuliin, mutta aina me on sieltä noustu ylös. Ja juuri se tieto siitä, että sinä yhtenä päivänä me mennään polvilleen ja ainakaan toinen meistä ei enää nouse ylös.

Mutta niin kauan kuin se päivä antaa odottaa itseään, niin me eletään ja me eletään täysillä. Ihan niin kuin aina ennemminkin. Ja kyllä mä tiedän, että tämä kaikki riittää ja että mä riitän, mutta eipä näille tunteille ja ajatuksille mitään voi.

Hei Matias kerro mulle mikä on tää tunne, kun ei riitä linnunratakaan.

Särkyneiden sydänten tie

Mulla on ollut lapsivapaa viikko, niin on ollut taas aikaa miettiä kaikkea mahdollista elämän ja kuoleman väliltä. Matiaksen asioita kun miettii, niin ne ajatukset liittyy valitettavasti myös aika usein tuohon kuolemaan.

Arjen keskellä mietin Matiaksen päiviä ja elämänvaiheita. Kun terve lapsi on päiväkodissa, niin hän tutustuu muihin lapsiin, osa lapsista muuttaa, osa siirtyy toiseen päiväkotiin ja välillä tulee uusia lapsia.

Mites Matiaksella. Matiaksen pienestä päiväkotiryhmästä kaksi on lähtenyt ja he ovat nyt enkeleinä tuolla jossain. Vähän erilainen ja niin helvetin raadollinen elämä. Tavalla tai toisella Matiaksen elämässä on kokoajan kuolema läsnä. Ei sitä voi aina edes käsittää.

Tai kun Matias on Tays Pitkäniemen lasten kuntoutusyksikössä hoitojaksolla. Ei niitä Matiaksen kavereita siellä ole kovin helpolla elämällä siunattu. Heitä kaikkia kun katsoo, niin tulee niin jumalatton toivoton olo. Lohdullista on, että on meitä vanhempia ja hoitajia, jotka huolehtii heistä kaikista ihan sinne loppuun asti.

Jotkut on joskus sanonut, että ei näitä tekstejä pysty itkemättä lukemaan. Voin kertoa, että ei näitä tekstejä pysty itkemättä kirjoittamaan. Vaikka niin kivinen ja kuoppainen tie on annettu, niin laulun sanoin kyllä me kuitenkin yritetään kulkea sitä särkyneiden sydänten tien valoisampaa puolta.

Erityiskiitos sinne pohjoiseen Tanja T. kun muistutit mua näistä Suvi Teräsniskan biiseistä, joita en ollutkaan vähään aikaan kuunnellut

Iskä kyllä kantaa ❤

Lapselleni sitten joskus aikanaan

Katkeruus, suru ja epätoivo. En olisi vuosia takaperin voinut kuvitella, että nämä ajatukset on mun elämässä näin voimakkaasti läsnä. Jollain tavalla olen katkera elämälle, surullinen Matiaksen sairaudesta ja epätoivoinen Matiaksen elämän kohtalosta.

Joulunaika ja joulu lähestyy kovaa vauhtia. Joulu on mulle jotenkin raskasta aikaa. Siiinä on niin paljon toivoa, mutta niin paljon myös epätoivoa. Joka joulu mietin Mielenrauhaa -kappaleen sanoja: Mä toivon vain, vain jouluntaikaa
Et sydän ois ees hetken aikaa huoleton ja joulu tois tuon hetken toivon”

Ja mitä tulee katkeruuteen. Enkelikello -kappaleessa lautetaan näin: ”lapselleni sitten joskus aikanaan, kun hän kanssain kuusta koristaa,  näyttää tahdon kuinka kellon tuon voi rakentaa, saan lapsuuttain mä elää uudestaan” Mulla ei tule sellaista aikaa, ei voida fyysisesti koristella edes sitä kuusta.  Kun puukolla lyötäisiin sydämeen, sellaisia tunteita näistä tulee. Mutta laulun sanoin jouluntähti syttyy niille, jotka sen vaan nähdä haluaa ja valaisee vain lapsen maailmaa.

Toisaalta turhaan näistä omista tunteistani teen numeroa, kun poika vieressä taistelee elämästään. Jos tuolla yläkerrassa joku on, niin vielä joskus saa mulle selittää miksi täällä kaikki ei saa elää! Mutta niiden, jotka saa, niin on vaan elettävä ja tehtävä siitä mahdollisimman hyvää elämää, tuli sitten vastaan mitä vaan. Vaikka katkeruutta tunnenkin, niin se ei määrittele mun elämää ja tulkoon elämässä mitä vaan, niin mä taistelen jokaista vaikeutta vastaan.

Odotan kuitenkin joulua. Silloin on hyvää aikaa rauhoittua ja levätä.

”Sitä taas viettämään sinun kanssasi jään, sinun joulusi kauniiksi teen. Sinä huomata saat: surun laaksot ja maat voivat peittyä kirkkauteen”

Konstan joululaulu

 

 

Viisi vuotta pienen pojan elämää

Tiistaina 7.8.2018 Matias täytti viisi vuotta. Tuli taas paljon ajatuksia mieleen. Joskus on tuntunut, että Matias ei täytä kahta vuotta tai kolmea vuotta, kun on ollut välillä niin huonossa  kunnossa. Lapsena leigh’n syndroomaan sairastuneet menehtyvät yleensä ennen kouluikää ja en voi väittää etteikö tuokin ajatus jo hiipinyt synttäripäivänä mieleen.

Mutta Matias on todistanut niin monta kertaa mun pelot vääriksi, etten enää sitä kovin usein mieti ja eihän siitä mitään hyötyä olekaan. Eipä noita annettuja päiviä kukaan tiedä.

Tärkeintä on, että on saanut nauttia tuosta pienestä pojasta. Ollaan saatu paljon yhteisiä kokemuksia, jotka on molemmille merkityksellisiä. Parhaita hetkiä tänä kesänä on ollut Matiaksen kanssa uiminen. Kyllähän poika nautti, kun pääsi ensimmäistä kertaa elämässään järveen uimaan 🙂 Isoveli Jonnen vanhat uikkarit mahtui hyvin Matiakselle 🙂 Matias on todella nauttinut tämän kesän helteistä. Yleensä pojalla on on aika kylmät jalat ja kädet, mutta tänä kesänä ei ole ollut sitä ongelmaa 🙂

Kesällä on tapahtunut muitakin mukavia asioita. Saatiin eräältä yhdistykseltä lahjoituksena juoksurattaat. Matiaksellahan on normaalisti käytössä pyörätuoli, mutta se ei kulje ihan jokapaikassa ja sillä ei pääse kovin lujaa 🙂 Juoksurattaat tuli kyllä tarpeeseen!

Mietin tätä kulunutta viittä vuotta ja voi luoja, että siihen on mahtunut paljon tunteita. Naurua, iloa, kyyneleitä, pelkoa, ahdistusta ja vaikka mitä. Päällimmäisenä on kuitenkin ylpeys. Ylpeys siitä, että mulla on noin hieno poika, joka on todellinen taistelija.

Me mennään aina, siis aina positiivisella asenteella eteenpäin vaikka se ei aina helppoa olekaan. Mutta vaikka kuinka maalailee isolla pensselillä positiivisia ajatuksia, niin kyllähän totuus on se mitä Uniklubi laulaa.

”Ja huomenna, taas huomenna, olen surullinen”