Viimeinen matka

Istun koneen ääressä ja tuijotan näyttöä. Mietin, että miten ikinä pystyisin kertomaan teille ne tunteet, joita mun sisällä on. Matias siunattiin haudan lepoon viime lauantaina. Se oli elämäni raskain päivä. Jos joskus koeteltiin niitä hartioita ja käsivarsia, joilla Matiasta kannoin, niin se oli hetki, kun tartuin poikani arkun kahvasta kiinni!

Nostat oman pienen poikasi pienen arkun ja lähdet kävelemään kohti kirkon alttaria samalla kuin urut soittaa Maan korvessa kulkevi lapsosen tie -virttä. Mä kirjaimellisesti tukehduin sisältä päin ja en meinannut kyyneleiden läpi nähdä eteeni. Mun sydäntä oli satutettu lopun iäksi, jotain kuoli mun sisällä, elämä löi todella lujaa vasten kasvoja. Vielä kerran kannoin Matiasta. Se oli viimeinen matka ja koko 8-vuoden aikana se oli raskain matka ikinä! Mutta se mitä mun sisältä kuoli, ei ollut rakkaus. Se ääretön rakkaus Matiasta kohtaan säilyy aina! Sitä ei edes kuolema voi meiltä viedä.

Se, että mä olen itkenyt miljoona kyyneltä Matiaksen kuolemalle, niin olen itkenyt myös omalle itselleni. Ehkä tämä kuva kertoo kaiken. Katsoin itseäni tästä kuvasta ja mietin, että tältä näyttää isä, jolta vietiin oma pieni poika. Tältä näyttää isä, jonka elämä on murtanut. Isä, joka nousi poikansa kanssa aina ylös, kun elämä oli laittanut polvilleen. Nyt joudun nousemaan yksin ja se nousu on ollut melkoista kompurointia.

Matiaksen siunaustilaisuus oli niin kaunis. Sinä maailman ihanin pappi, joka siunasit Matiaksen, niin haluan kiittää sinua koko sydämestäni, että teit Matiaksen siunaamisesta Matiaksen näköisen. Se oli sen äärettömän surun keskellä äärettömän kaunista! Nöyrä kiitos ja kumarrus sinulle!

Matiaksen sielulla on nyt rauha, Matias on saatettu haudan lepoon ja Matiaksella on nyt hyvä olla. Meillä on nyt paikka, jossa voidaan käydä hiljentymässä ja juttelemassa Matiakselle.

Matias, isi polvistuu sun edessä! Sä olit taistelija, sä olit äärettömän vahva ja sulla oli valtava halu elää. Yhdessä me rikottiin rajoja, me taisteltiin loppuun asti! Nyt se taistelu on vaimennut. Isillä alkoi nyt oma taistelu, että mä pääsen vielä polviltani ylös. Mutta isi lupaa sulle, että se vahvuus mikä meissä oli, asuu isissä edelleen. Yhdessä me näytettiin maailmalle, että me pärjätään ja kestetään mitä vaan. Isi kantoi ja sä pidit kiinni! Isin hartiat kantaa elämää jatkossakin.

Ja Matias, sitten kun aika on ja isi haudataan sun viereen, niin sitten me nähdään. Sitten me ei tarvita enää isin käsivarsia, ei tarvita erikoispolkupyörää, ei pyörätuolia, ei mitään! Sitten me ollaan vapaita ja voidaan tehdä mitä vaan.

Rakas poikani! Meidän matka jatkuu edelleen. Vaikka ne polut on maan päällä ja taivaassa, niin näytetään edelleen maailmalle mistä meidät on tehty. Ja edelleen, niin kuin siinä laulussa lauletaan, ”täytyy olla lujasta luusta, että selviytyy”, niin siitä luusta meidät on tehty.

Rakkaudella

-isi-

Matias, isi täällä!

Moikka Matias sinne taivaaseen!

Isi täällä kirjoittaa sulle sinne jonnekin kauas. Muistatko joskus, kun isi on sanonut sulle, että ottaisin sun kaikki kivut ja sairauden itselleni, jos vain voisin. Nyt ne on varmaan siirtynyt isiin, koska isiin sattuu todella paljon. Mä olen Matias vähän erilailla kipeä, kun mitä sä olit. Isin sydän on rikki ja palasina. Mua sattuu niin lujaa, että en osaa sitä sanoin kuvailla.

Sä et varmaan sitä muista, mutta otin sut aamulla syliin, sä ikään kuin huokaisit syvään ja lähdit pois. Mä yritin pitää susta kiinni, mutta sä olit päättänyt lähteä. Olenhan mä sulle monesti sanonut, että sä saat lähteä, kun susta siltä tuntuu. En vaan tiennyt, että se hetki oli nyt.

Isi rakastaa sua niin paljon kuin vaan isä voi poikaansa rakastaa. Mä Matias annoin kaikkeni mitä mussa oli, ihan kaikkeni! Enempään mä en pystynyt. Mä niin toivon, että sulla oli isin kanssa hyvä elämä. Isi itki sun puolesta miljoona kyyneltä, isiin sattui, kun sulla ei ollut hyvä olla. Muistatko Matias, kun hypittiin trampalla, käytiin uimassa ja pyöräilemässä, laskettiin pulkkamäkeä, leikittiin Leon Leikkimaassa, käytiin huvipuistossa, keinuttiin puistossa ja vaikka mitä. Muistatko meidän aamut, kun muut vielä nukkui. Muistatko, kun katsottiin toisiamme eikä puhuttu mitään, koska sanoja ei tarvittu. Muistatko, kun ollaan löhöilty sohvalla ja nukuttu yhdessä päikkäreitä. Muistatko ne kaikki kerrat, kun ollaan istuttu saunan lauteilla tai sen kun oltiin paljussa. Muistatko, kun asuttiin kerrostalossa ja rampattiin pyörätuolissa kerrostalon kolmen kerroksen portaita ylös ja alas. Muistatko, kun käytiin taloyhtiön kellarissa 100-asteisessa saunassa löylyissä.

Ja Matias, sä oot sieltä varmaan nähnyt kuinka huonosti isi nyt voi, mutta sun ei tarvi isistä kantaa huolta. Sä tiedät, että isi on vahva ja isi pärjää. Isi on vaan niin surullinen, kun en saa sua enää syliini enkä saa sua hoitaa. Isi on täällä jutellut äitin ja Katin kanssa susta. Välillä me on yhdessä itketty ja välillä ollaan naurettu, kun sä olit aika veijari ja höpönassu. Ai niin, mä annoin sun nojatuolin Amandalle, mutta mä luulen, että naiset ei osaa arvostaa hyvän nojatuolin merkitystä.

Kun sä olit täällä isin kanssa, niin isi kantoi sua jokapaikkaan ja yritti järjestää asiat niin, että meitä ei pysäytä mitään. Eikä meitä mikään pysäyttänytkään. Nyt sä olet paikassa, missä sä voit itse tehdä asioita. Sulla on nyt hyvä olla. Ja jonain päivänä isi tulee sun luokse. Sitten me pelataan taas futista ja vaikka mitä. Koita poika treenata, koska isi on aika kova luu ja huono häviämään!

Sun ei Matias tarvi murehtia mistään. Isi hoitaa täällä asiat niin, että Amandalla, Jonnella, Aadalla, äitillä, Katilla ja Katin lapsilla on hyvä olla. Ja kun mä oon sua koko sun elämäsi ajan kantanut, niin mä kannan sut täällä maan päällä vielä sen viimeisen matkan. Mä teen sen arvokkaasti ja kunnialla, mutta miljoonat kyyneleet silmissä. Mä laitan sulle kauluspaidan päälle ja tukan kuntoon, koska Ahosen miehet lähtee aina tyylillä!

Matias, poikani! Sä olit vahvin ihminen ikinä! Sä näytit kaikille mitä elämä on, kun siitä joutuu taistelemaan. Mä autoin sua siinä taistelussa, mutta sä teit itse sen suurimman työn! Me oltiin aikamoinen parivaljakko ja ollaan sitä aina ja ikuisesti! Iskä arvostaa sua ihan jumalattoman paljon! Ja Matias, vaikka tämä siltä tuntuu, niin tämä ei ole jäähyväiskirje. Me ollaan yhteydessä joka päivä, joka tunti, joka minuutti ja joka sekunti. Vähän vaan erilailla kuin ennen.

Tämänkin sä Matias tiedät, mutta isi rakastaa sua koko mun suuresta sydämestäni!!

Tehdään rikkinäisestä ehjää

”Sano mihin sua sattuu
Mä en anna sen sattuu enää
Kerään palaset ja tehdää rikkinäisest ehjää
Sano mitä sult puuttuu
Mä en anna sen puuttuu enää
Kerään palaset ja tehdää rikkinäisest ehjää

-Uniikki, Tuuli – Ehjää-

Perjantai, päivä jolloin monesti kirjoitan blogiin. Lapset on ollut viikon meillä ja lähtevät tänään toisille vanhemmille. Päivä, johon mahtuu joka kerta onnen ja tyytyväisyyden hymyä sekä epätoivon ja toivottomuuden kyyneliä. Hymyä siitä, että viikko on mennyt hyvin ja kyyneliä siitä, kun ne sisällä olevat tunteet taas kerran purkautuu. Viikon olen ollut taas vahva ja yrittänyt tehdä Matiaksen kanssa asioita, joihin hän ei itse pysty ja joista jää meille molemmille kokemuksia ja muistoja. Päivä, jolloin se vahvuuden takaa paljastuu herkkä ja rikkinäinen minä.

Viikonloppuna oli tosi lämmin ja aurinkoinen keli ja käytiinkin pikku-ukkelin kanssa leikkipuistossa keinumassa.

Tällä viikolla meillä oli Malikelta vuokrattuna yhdistelmäpyörä. Kävin Matiaksen kanssa useamman kerran pyöräilemässä ja Matias kyllä tykkäsi. Oli niin tarkkaavainen kokoajan ja kun kotipihassa kysyin, että oliko kivaa, niin kasvoille tuli ihan pieni hymynkare.

Puistoilun ja pyöräilyn lisäksi käytiin pelaamassa jalkapalloa. Matias oli kyllä hieman ihmeissään, että mikäs homma tää on. Matias ei kannattele itseään yhtään, niin futishommat oli ihan mun käsivarsien varassa, mutta hyvin me saatiin pallo maaliin.

Paljon taas ehdittiin viikossa touhuta ja elää. Kun vaan tietäisi mitä Matias tästä kaikesta ajattelee. Isänä mä yritän tehdä kaikkia sellaisia asioita, joita Matias tekisi, jos hän olisi terve. Tuon pienen taistelijan arki ja elämä on suurelta osin pyörätuolissa istumista tai sängyssä makaamista, niin me ollaan yritetty pitää liikettä yllä.

Sitten tällä kaikella on se toinen puoli. Kaikki tämä tekeminen pitää mut jotenkin kasassa. Ja niin kuin olen monesti kirjoittanut, niin ehkä saan sitten aikanaan rauhan sielulleni, kun ollaan ainakin eletty täysillä. Mikään mitä me tehdään, ei paranna Matiaksen sairautta eikä estä sitä mitä tulee tapahtumaan. Eikä se tee mustakaan ehjää. Me ollaan kaksi rikkinäistä, joista ei koskaan saa ehjiä.

Mä olen niin helvetin huono antamaan missään periksi. Taas kerran tekisi mieli huutaa tuonne korkeuksiin, että kerro mitä mun pitää tehdä, niin mä varmasti teen sen. Musta tuntuu, että mulla on loputon tahto ja voima tehdä Matiaksen kanssa vaikka mitä, mutta se vaan ei korjaa mitään. Se tunne on vähän niin kuin yhdessä laulussa sanotaan.

”Jos susta tuntuu et vaik annat kaikkes
Ja hartioilta lähe vaan ei paineet
Mä oon ollu siel, mä tiedän milt se tuntuu
Ku elämältä tulee vaan runtuu”

Päivä isän ja pojan arjesta

Kello on 6.00 aamulla ja mulla soi herätyskello. Nousen sängystä, sanon hiljaa Matiakselle, että iskä tulee kohta hakemaan sut. Matias on silmät suurella ja tietää, että kohta alkaa aamutoimet. Käyn juomassa kupin kahvia ja laitan Matiaksen aamulääkkeet valmiiksi.

Matiaksella on jännä tapa muistaa mua vatsan toiminnalla melkein joka aamu. Käyn nostamassa Matiaksen sängystä ja kannan pojan kylppäriin vaipan vaihtoon. Jos joku ajattelee, että ymmärtääköhän Matias mitään, niin näkisittepä pojan ilmeen, kun sanon Matiakselle, että joko taas oot järjestänyt iskälle kakkayllätyksen aamuksi 🙂 Se ilme on niin viattoman ivallinen, että jos Matias puhuisi, niin varmaan sanoisi, että siitäs sait 🙂 Ja tämä on huomattu myös koululla, jos siellä sattuu vatsa toimimaan 🙂

Kun ollaan saatu vaipanvaihto pois alta, niin kannan Matiaksen sohvalle. Puetaan vaatteet päälle ja otetaan aamulääkkeet. Sen jälkeen nostan Matiaksen säkkituoliin, laitan Ylen aamu-tv:n päälle ja laitan Matiakselle aamuruuan. Mä aina naureskelen aamulla, kun Matias tuijottaa niin tarkasti telkkaria, mutta pitäähän sitä nyt uutiset ja sää katsoa.

Uutiset ja sää katsotaan aina tarkasti.

Matiaksen ruoka lähtee tippumaan ja mä sanon Matiakselle, että iskä hakee nyt Aamulehden. Kello alkaakin kohta olemaan 6.50 ja Matiaksen isosiskon Amandan kännykkä herättää. Amanda tulee aamupalalle ja mä luen siinä samalla Aamulehteä.

Matiaksen ruokapumppu piippaa noin klo 7.15. Vettä vielä ruiskulla perään ja poika on saanut aamupalan. Amanda on syönyt, pessyt hampaat ja tulee olohuoneen sohvalle pukemaan. Tässä vaiheessa aamu-tv saa tehdä tilaa kakkosen lastenohjelmille. Meillä on vielä noin puoli tuntia aikaa ennen kuin taksi tulee hakemaan Matiasta ja Amandaa kouluun. Puoli kahdeksan jälkeen alan pikku hiljaa pukemaan Matiakselle ulkovaatteita. Kun vaatteet on puettu, niin nostan Matiaksen valmiiksi pyörätuoliin.

Aamulääkkeet väsyttää ja uni saattaa yllättää ennen koulupäivän alkua.

Taksi saapuu vähän yli kahdeksan. Matias työnnetään pyörätuolilla invataksiin ja Amanda hyppää takapenkille. Sanon Amandalle, että haen sitten suoraan koulusta. Amandalla on iltapäiväkerhopaikka, mutta näin korona-aikana, kun teen etätöitä, niin haen Amandan suoraan koulusta. Taksi lähtee pihasta ja mä aloitan etätyöt.

Kello tulee 16.00 ja mä lähden hakemaan Matiasta. Amandan olen hakenut jo päivällä, kun koulu loppuu yleensä puolen päivän aikoihin. Matias odottelee jo hoitajan kanssa koulun pihalla. Kyselen vähän päivän kuulumisia ja sitten hypätään pojan kanssa autoon. Mulla on normaali henkilöauto, joten nostan Matiaksen etupenkille, jossa Matiaksella on oma istuin. Sekin ihan normaali lastenistuin. Pyörätuoli mahtuu juuri ja juuri kyljelleen auton takaosaan.

Kotimatkalla mä aina kyselen Matiakselta, että miten koulupäivä meni. Monesti vastaukset on sellaista huokailua, että olen ottanut sen niin, että älä ukko aina kysele näitä samoja asioita 😀

Työ- ja koulupäivä pulkassa.

Illat meneekin sitten tosi äkkiä, mutta ehditään me siinä höpöttelemään kaikenlaista, miesten juttuja tietenkin 🙂 Illalla sitten nostan Matiaksen kerrossängyn yläsänkyyn, annan hyvän yön suukon ja sanon hyvät yöt. Myöhemmin, kun tulen itse nukkumaan ja Matias sattuu olemaan vielä hereillä, niin sanon Matiakselle, että huomenna on koulupäivä ja nyt pitää nukkua 🙂

Meillä on melkeinpä minuutin tarkat rutiinit. Mä uskon, että juuri nuo rutiinit luo Matiakselle turvaa. Samat asiat toistuu, samaan aikaan. Matias varmasti tietää mitä esimerkiksi aamulla tapahtuu. Matias ei ole kuin muut, Matias ei ole terve. Mä uskon, että Matias ymmärtää ja vaikka ei ymmärtäisikään, niin mä pyrin tekemään asiat samalla tavalla ja puhun Matiakselle sillä olettamalla, että Matias ymmärtää. Rutiinit on tärkeitä myös mulle itselle. Homma pysyy kasassa ja asiat tulee tehtyä. Lisäksi se tuo paljon hyvää mieltä. Kun taksi lähtee aamulla pihasta, niin ajattelen, että meillä kyllä menee kaikki niin hienosti.

Me ollaan me! Meillä on jokin erityinen yhteys ja ollaanhan me isä ja poika, Mika ja Matias. Esteitä meidän elämään on tuotu, mutta kaikesta on menty yli ja ihan helposti.

Matiaksen vuosi 2020 kuvina

Jätetään taas kerran isän lässytykset vähemmälle ja katsotaan mitä Matiaksen vuosi 2020 piti sisällään. Paljon on viime vuonna yhdessä koettu ja mikä tärkeintä, taas ollaan selvitty yhdestä vuodesta!

 

 
 
 
 
 
Näytä tämä julkaisu Instagramissa.
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

 

Henkilön ᗰIKᗩ ᗩᕼOᑎEᑎ (@mikaahonen) jakama julkaisu

Arvostatko sinä elämää?

Koronavirus ja erityislapsi. Matiaksen tapauksessa sairastuminen koronavirukseen tarkoittaisi sitä, että se olisi viimeinen virustauti, jonka Matias sairastaisi. Matiaksen sairauden aiheuttaman hengitysvaikeuden takia Matias ei tulisi enää kestämään koronaviruksen oireita.

Kuplassa ei voi kukaan elää. Emme ole eläneet mekään. Me ollaan aina eletty normaalisti ja koska perheessä on muitakin lapsia, niin ei olla voitu välttyä flunssalta, infektioilta ja muilta taudeilta. Koskaan ei olla kuitenkaan tieten tahtoen vierailtua paikoissa, jossa joku on kipeä tai otettu vieraita vastaa, jos joku vieraista on ollut kipeä.

Viime päivinä olen lukenut somesta kuinka vanhemmat kertovat, että heidän lapsensa tapaavat kavereita normaalisti. Kaupungin keskustoissa näkyy nuorisoa isommissa porukoissa viettämässä aikaa. Eläkeläiset istuvat ja kokoontuvat kahviloissa. Uuteen kauppakeskukseen jonotetaan ihan kuin mitään koronavirusta ei olisikaan.

Onko elämä aina ruusuilla tanssimista? Ei ole! Ei edes silloin, kun maailmaa ei vaivaa virusepidemia. Mä olen elänyt kuusi vuotta oman rakkaan ihanan erityislapseni rinnalla. Mä pelkään joka päivä sitä hetkeä, kun menetän Matiaksen. Mä en ole voinut tehdä asioita, joita olisin halunnut. Mä en ole voinut tarjota Matiakselle niitä kokemuksia ja sellaista elämää, jonka poika olisi ansainnut. Mä olen joutunut sanomaan muille lapsilleni, että te tulette menettämään pikkuveljenne. Mä olen joutunut sanomaan itselleni, että sä menetät nuorimman lapsesi varhaisessa vaiheessa.

Nämä on totuuksia, joiden kanssa olen elänyt, joiden kanssa elän jatkossakin. Kyllähän mä olisin voinut alkaa vieroittamaan itseäni omasta pojasta. Olisin voinut laittaa Matiaksen laitokseen ja jatkaa elämääni sairaudesta välittämättä. Elämä on kuitenkin otettu vastaan sellaisena kuin se on tullut. Se on tullut raadollisena, se on tuonut itkua, surua, pelkoa ja epätoivoa. Mutta sitäkin enemmän se tuonut rakkautta ja ennekaikkea se on tuonut elämää. Ei ehkä sellaista elämää, kun isänä olisi oman poikansa kanssa toivonut, mutta kuitenkin elämää. Elämää, jonka edessä olen nöyrä, jota kunnioitan ja arvostan.

Sinä nuori, aikuinen, vanhempi, ikäihminen, joka luet tätä. Arvostatko sinä elämää? Pystytkö sinä kunnioittamaan muiden elämää ja pystytkö ajattelemaan muita ihmisiä? Mä haluaisin mennä toimistolle etätöiden sijaan, mä haluaisin käydä lounaalla työkavereiden kanssa, mä haluaisin tavata asiakkaita, haluaisin käydä salilla, käydä kylässä mun vanhemmilla, haluaisin, että lapset voisivat mennä ja tavata kavereitaan, haluaisin mennä avovaimoni kanssa viikonlopuksi johonkin minilomalle, mutta ennen kaikkea haluaisin, että Matias olisi terve.

Siihen ei vaan mikään ajatus ja teko auta, mutta pienillä teoilla voin ainakin omalta osaltani varmistaa, että Matias välttyisi koronavirukselta. Ei kouluja ole suljettu minkään pienen vartoimen takia, eikä suositusta välttää sosiaalisia kontakteja ole tehty ihmisten kiusaamiseksi.

Poikkeuksellinen tilanne vaatii poikkeuksellisia toimia. Pyytäisinkin kaikkia pysähtymään ja miettimään hetkeksi, että kaatuuko se elämä siihen, jos oma lapsi ei saa tavata kavereita. Kaatuuko elämä siihen, että et pääse shoppailemaan, keikalle, ystäviä tapaamaan, lomamatkalle jne. Läheskään kaikki ei pysty tekemään etätöitä ja joidenkin osalta saattaa mennä jopa työpaikka alta tai tulla lomautetuksi. Taloudellisia vaikeuksia tulee varmasti ihan kaikille meistä. Joillekin lapsille kouluruokailu saattaa olla päivän ainut lämmin ruoka.

Arvostatko sinä elämää ja toisen ihmisen elämää niin paljon, että pystyt kaikista arjen ja elämän vaikeuksista huolimatta noudattamaan annettuja ohjeistuksia?

Mä olen aina kirjoittanut suoraan ja taas kerran teen niin. Mä en halua, että Matias tai kukaan muukaan ihminen saa koronaviruksen ja menehtyy siihen siksi, että juuri sinä et välitä itsestäsi tai muista ihmisistä. Aina ei elämässä saa mitä haluaa ja joskus joutuu tekemään uhrauksia ja tekoja, jotka eivät ole miellyttäviä. Minä, jos kuka tiedän kuinka arvokas elämä on ja kuinka hauras se voi olla. Se elämän hauraus on juuri nyt meidän kaikkien käsillä. Olkaamme siis vastuullisia ja annetaan elämän voittaa!

Neljä ainutlaatuista vuotta

Matias täyttää tänään 7.8.2017 neljä vuotta.

Siitä asti, kun Matias oli puolivuotias, olen pelännyt, että seuraavia syntymäpäiviä ei enää tule. Tämä urhea ja reipas pikkumies on taistellut neljä vuotta tätä lohdutonta sairautta vastaan.  Edelleen olen sitä mieltä, että kukaan muu kuin Matias ei siihen pystyisi. Minä en ole antanut sairauden määritellä meitä tai meidän tekemisiä, eikä anna Matiaskaan.

Neljä vuotta sitten Matias syntyi sellaisella vauhdilla, että solisluukin murtui. Pari kuukautta meni ihan normaalisti, mutta sitten elämä muuttui. Sitä epilepsian, kohtauksien ja hengitysvaikeuksien sävyttämää elämää on eletty nyt neljä vuotta. Sairaudelle ei mitään voi ja päivääkään en kuluneesta neljästä vuodesta vaihtaisi. Paljon on Matias elämässään sairaudesta kärsinyt ja samalla niin paljon opettanut meitä muita siitä, mikä elämässä on tärkeää.

Aina välillä on tämän tärkeän taulun käsiini. Tätä ei pysty ilman kyyneliä lukemaan. Nyt on taas hyvä hetkiä lukea omasta erityislapsesta.

Lähetän Sinulle erityisen lapsen kirkastamaan nimeäni, jotta rakastaisit häntä koko sydämestäsi ja opettaisit häntä rakastamaan.

Hän ei ollut kuin toiset lapset. Ei ehkä koskaan tule olemaan, mutta voisitko silti helliä häntä rakastaen ja pitää hänestä huolta minua varten.

Ehkä hän ei näe tai kuule toisten lasten tapaan, opi juoksemaan, mutta hän on Sinun ja tarvitsee sinulta kaiken ohjauksen.

Tie on vaikea, hän särkee sydämesi. Itket miljoonin kyynelin, mutta lupaan Sinulle: kun hän hymyilee, tunnet tuskasi menneen.

Tiedän, että itket. Miksi hän, miksi me, mutta opettajan tehtävän varasin sinulle. Siksi valitisin Sinut huolella ja luottaen. Älä siis käännä selkääsi hänelle vaikka hän hidastelee.

Jos hyväksyt hänet sellaisenaan, voitte yhdessä kasvaa. Hän elämän taitoja tarvitsee. Siksi valitsin Sinut hänelle ja tiedän, että rakastaen, hoivaillen, näet hänen onnistuneen.

Elä vain päivä kerrallaan, iloiten, nauttien erityislapsestasi.

Oikein hyvää ja erityistä syntymäpäivää, rakas poikani!

-isä-