Isän särkyneestä sydämestä

Olin jo ajatellut, että en enää kirjoita blogiin, mutta on niin paljon ajatuksia, joita haluan kirjoittaa.

Aikaa on kulunut neljä kuukautta, kun Matias otti enkeliä kädestä kiinni ja lensi pois. Ei ole kulunut yhtäkään päivää, tuntia tai sekuntia, ettei mun sydän huuda ja ikävöi Matiasta. Se sydän on niin helvetin heikko, se vuotaa verta jokaikinen päivä. Mä olen yrittänyt miettiä, että miten osaisin sanoin kertoa miltä musta tuntuu. Jos joku näkisi mun sisälle, niin varmasti tipahtaisi polvilleen.

Mä olen tehnyt henkistä kuolemaa. Se ääretön ikävä syö mua sisältä. Se nakertaa pienen palan kerrallaan ja jättää jälkeensä aina isomman osan tyhjyyttä. Tyhjyyttä, mikä ei koskaan täyty. Tuntuu siltä, että en ole enää kokonainen ihminen. Ikävä, kyyneleet ja jokapäiväinen havahtuminen siihen, että en näe Matias koskaan, enkä saa häntä enää koskaan syliin. 

Kun Matias eli, niin tuntui pahalta, kun en saanut häneltä kipuja ja sairautta pois. Olisin ottanut sen kaiken koska vaan itselleni, jos vaan Matias olisi saanut elää. Tuntuu, että ehkä ne kivut sitten lopulta siirtyikin muhun. Ne siirtyi suoraan mun sydämeen, koska sinne sattuu, sinne sattuu todella lujaa.

Vaikka tiesin aina, että meillä oli todella erityinen suhde, niin ehkä vasta nyt ymmärtää kuinka merkityksellinen meidän yhteinen elämä oli. Me ei oltu vaan isä ja poika, me oltiin yhtä, koska nyt kun toinen on poissa, niin toisesta on jäljellä enää puolet. Ja se elämä mikä elettiin. Se elämä sisälsi loputtoman määrän rakkautta, mutta se jätti myös paljon arpia ja jälkiä. Sellaisia jälkiä, jotka eivät koskaan parane.

Joskus mietin, että mikä tarkoitus tällä kaikella oli. 8-vuoden jumalaton taistelu elämästä kuolemaa vastaan. 8-vuotta työnsin sairautta syrjään ja yritin mahdollistaa pienelle pojalle mahdollisuuden elää ja kokea. Se kaikki vaati luonnetta, asennetta ja periksiantamattomuutta. Matiaksella sitä oli ja mulla vähintään yhtä paljon. Yhdessä yritettiin ja tehtiin, kunnes yhtenä aamuna kaikki päättyi. Kaiken sen 8-vuoden elämän jälkeen, kaikki päättyi mun käsivarsille. Toinen meistä pääsi taivaaseen, toiselle jäi tyhjä syli täynnä ikävää ja surua.  

Mä en voi vieläkään käsittää, että mä käyn juttelemassa mun omalle 8-vuotiaalle pojalle hautausmaalla. Ei se voi olla todellista. Kun hautausmaa lähestyy, mun kurkkua kuristaa ja kyyneleet nousee silmiin. Jos mä fyysisesti painan 80 kg, niin haudan edessä siitä painosta on jäljellä puolet. Siltä se tuntuu. Joskus mun tekee mieli pyytää Matiakselta anteeksi. Anteeksi siitä, että en pystynyt estämään Matiaksen kuolemaa. Joskus tuntuu pahalta olla haudan edessä heikko. En haluaisi, että Matias näkee itkevän isän. 

Haluaisin, että Matias voisi näyttää kavereille taivaassa, että toi on mun iskä. Se on maailman kovin, sitkein ja periksiantamattomin iskä. Iskä, jolla on suuri sydän ja leveät hartiat, joilla kantaa elämää. Mutta, aina sitä vaan lyhistyy ja ne hartiat ei sitten enää jaksanut kantaa kuolemaa. Tiedän, että on vahvuutta olla heikko ja niin tietää Matiaskin.

Ja kyllä, aika kuivaa kyyneleet, suru muuttaa muotoaan  ja muita kliseitä, mutta nyt ne ei auta. Jos meillä oli kivinen tie Matiaksen kanssa, niin mä jatkan sillä samalla tiellä vielä pitkään. Tiedän kyllä, että sekin polku vielä tasoittuu ja sitä on helpompi kulkea. Vielä joskus on helpompi hengittää. 

Lohtua tuo toivo jälleennäkemisestä. Niin kuin Mikko Harjun laulussa lauletaan: ”Ja ehkä ikuisuudessa vielä joskus kuljen sun kanssa Sä olit timantti jollaista ei pitänyt olla” 

Elämä on opettanut kovalla kädellä, kuolema vieläkin kovemmalla. 8-vuotta selvisin Matiaksen kanssa ja selviän kyllä jatkossakin. Ja tulee vielä sekin päivä, kun kipu helpottaa ja suru muuttuu kauniiksi muistoiksi, mutta se päivä ei ole vielä tänään. 

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.