Isänpäivän jälkeisiä ajatuksia

Isänpäivä, sunnuntai 14.11.2021. Heräsin aamulla, kun avovaimoni Kati toi mulle kahvit ja kakut sänkyyn. Ihana yllätys vaikka sanoin, että mulle ei tarvi järjestää mitään. Kati oli ostanut mulle isänpäivälahjan ja tehnyt mulle pitkän kortin, jossa oli Matiaksen kuvia ja Matiaksen ajatuksia Katin kirjoittamana. Luin ja itkin. En saanut ensimmäisellä kerralla kunnolla luettua, kun en nähnyt kyyneleiden läpi. Katilla on suuri sydän.

Mun kaikki neljä lasta oli isänpäivänä paikalla. Ja kyllä, Matiaskin. Ei ehkä fyysisesti, mutta meidän kaikkien sydämissä ja ajatuksissa. Vanhin lapseni Aada, joka asuu jo omillaan. Aada, joka myös on aina ollut maailman kiltein ja empaattisin. Aada, joka on näyttänyt, että on jo aikuinen ja osaa huolehtia itsestään. Olen niin ylpeä. Jonne, toiseksi vanhin lapseni. Iskän salihirmu ja hänkin niin kiltti ja empaattinen. Entinen lätkämies, joka luisteli muilta karkuun ja hakkasi maaleja. Ja sitten on Amanda, joka on nyt isin vauvatyttö, kun vauvapoikaa ei enää ole. Mun lapset on herkkiä ja empaattisia. Ja se mitä arvostan eniten on se, että he kaikki ymmärtävät, että maailmassa on muitakin kuin minä itse. Sitten mulla on vielä kaksi muutakin lasta, Oona ja Leevi. Ei biologisesti, mutta mun uusperheessä. Niin ihania, kilttejä ja vastuuntuntoisia lapsia. Olen etuoikeutettu, kun olen saanut heidät mun elämään.

Amanda oli tehnyt koulussa isänpäiväkortin. Kortin sanoista yksi kosketti sydämeen, se oli sana arvostan. Mietin, että siinä mun vieressä on tytär, jonka on menettänyt veljensä ja Amandan vieressä isä, joka ei varmasti ole niin vahva isä kuin mitä tytär ansaitsee. Sunnuntaina 10-vuotta täyttävä tyttäreni on täyttä kultaa. Iskän tyttö, sydän täynnä lempeyttä ja empatiaa.

Mietin sängyssä, että olisin halunut nousta ylös, nostaa Matiaksen kerrossängyn yläsängystä, kantaa olohuoneeseen ja pitää miehinen juttelutuokio. Siinä me olisi katsottu toisiamme syvälle silmiin ja syvälle sydämeen. Mutta ei, oli vaan kuolemanhiljaista. Lähdin aamusta haudalle. Kun Matias ei pääse mun luo, niin mä menen Matiaksen haudalle vaikka eihän poika siellä ole. Se oli hetki, kun en taas löytänyt sanoja. Itkin vaan. Isänpäivänä lapset muistaa isää, mä kävelin oman poikani haudalle.

Mutta niin kuin olen monesti kirjoittanut, elämä kantaa. Ja niin se kantoi isänpäivänäkin. Selvisin päivästä, mitä olin niin paljon pelännyt. Mutta sen se opetti, että kaikki tulevat juhlat ja juhlapyhätkin olen ilman Matiasta.

Tänään on miestenpäivä. Ei paskankaan merkitystä varmaan kenellekään, mutta mietin, että maailmassa on miehiä ja miehiä. Vaikka Matias oli pieni mies tai poika, niin hän oli enemmän mies kuin moni muu. Ja niin kuin olen tästäkin kirjoittanut, niin Matias oli fyysisesti rikki sisältä ja minä isänä henkisesti. Silti me molemmat tapeltiin elämästä vaikka vähän eri tavalla. Matias näytti mulle, että mä en iskä täältä niin vaan lähde ja mä näytin Matiakselle, että sitten eletään ja sitten jumalauta eletään täysillä!

Matias sai viimein hautakiven. Kävelin haudalle ja aloin itkemään. En voi kertoa miltä tuntuu nähdä oman pojan nimi hautakivessä ja ne päivämäärät, jotka kertoo lyhyestä elämästä. Mutta se lyhyt elämä oli rikas. Ja ne nimet. Matias Henrik Ahonen. Ne edustaa voimaa, periksiantamattomuutta, tahtoa, elämänhalua ja taistelua. Mä kävelen sen hautakiven ääreen, kumarran syvään, koska siinä haudassa lepää kovin mies ikinä! Mun poika!

Matias, isi on sun edessä nöyrä. Mä kunnioitan ja arvostan sua enemmän kuin mitään tässä maailmassa koskaan. Äläkä sä murehdi siellä taivaassa isistä. Sä näytit miten elämää eletään ja mitä on olla vahva. Isi on sitä! Ja isi on nähnyt näitä kiviä tuolla samalla sukunimellä niin paljon ja kyllähän sä ne siellä taivaassa olet tavannut! Voimaa ja tahtoa sieltä ei ainakaan puutu!! Tekisi mieli sanoa, että pitäkää Ahosen lippua korkealla, mutta senhän te teette jokatapauksessa!

Uskalla rakastaa, uskalla luopua

7.11.2021 tulee kaksi kuukautta Matiaksen kuolemasta. Tähän vajaaseen kahteen kuukauteen mahtuu melkoinen tunteiden vuoristorata. Ja kyyneleet, niitä surun, ikävän ja kaipuun kyyneleitä on vuodatettu miljoonia ja miljoonia. Se vahvuus mikä mussa oli Matiaksen eliniän aikana on muuttunut heikkoudeksi. Mutta on myös vahvuutta olla heikko ja sitä mä nyt olen. Nyt on miehestä ja isästä riisuttu kaikki.

Isä ja poika, ikuisesti!

Tähän pariin kuukauteen on mahtunut Matiaksen kuolema, pukeminen ja viimeinen näkeminen terveyskeskuksen kappelissa, hautajaiset ja muistotilaisuus. Hautajaisten jälkeen tuli jotenkin lohdullinen olo. Aurinko alkoi paistaa, kun olin laskenut pojan hautaan. Matias oli päässyt perille. Haudalla oli alkuun hyvin lohdullista käydä, mutta sekin on muuttanut muotoaan. Kävelen Matiaksen haudalle, kyykistyn haudan eteen ja purskahdan itkuun. Se itku tulee jostain niin syvältä, että se jopa pelottaa. Samalla tulee sellainen tunne, että kaikki mitä mun sisällä on, tyhjenee siiheen paikkaan. Jos näkisin itseni siinä tilanteessa ulkopuolelta, niin siinä haudalla olisi isä, josta näkyy pelkkä ulkokuori, koska sisällä on pelkkä tyhjyys.

Aikoinaan, kun Matiaksen sairaus selvisi, olisin voinut alkaa vieraannuttamaan itseäni Matiaksesta, suojellakseni itseäni. Sellainen vaihtoehto ei käynyt koskaan edes mielessä vaan se mikä syntyi 7.8.2013, kun Matias syntyi oli rakkaus. Se rakkaus oli molemminpuolista. Se oli pyyteetöntä, se oli niin suurta, että se sai jopa kuoleman odottamaan. Matias tuli kiireellä tähän maailmaan, koska hän varmasti tiesi, että nyt on kiire elää. Mä en työntänyt Matiasta pois, mutta sairauden työnsin. Mä päätin, että me eletään normaalia elämää, vaati se mitä vaan. Matias ei saisi jäädä mistään paitsi ja mitään ei jätetä tekemättä siksi, että papereissa lukee useampi diagnoosi. Kaikki mitä Matias ei pystynyt tekemään, niin mä pystyin.

Kun niin kovasti yritettiin, elettiin ja taisteltiin, niin alkuun oli vaikea hyväksyä, että tulikin asia, jolle en voinut tehdä mitään. Se asia oli kuolema. Meillä on kotona Matiaksen kuva seinällä. Kuoleman jälkeen katsoin tuota kuvaa ja mulle tuli Matiaksen katseesta sellainen tunne, että Matias olisi sanonut, että ”isi, miksi annoit mun kuolla” Mä yritin mielessäni vastata Matiakselle, että isi ei voinut sille mitään. Se ajatus sattui syvälle ja laittoi miettimään, että jätinkö mä jotain tekemättä. Annoinko Matiaksen lähteä liian aikaisin. Kun hautajaiset oli ohi ja katsoin kuvaa, niin se tietty katse oli hävinnyt, olin antanut itselleni anteeksi.

Nyt, kun aikaa on kulunut, niin olen osannut jäsentää ajatuksia. Nyt muistan Matiaksen viimeisen illan tarkemmin. Ennen kuin laitoin Matiaksen sänkyyn nukkumaan, niin se katse oli jotenkin tyhjä. Se oli sellainen katse, että Matias oli lähdössä, Matias oli jo tarttunut enkeliä kädestä kiinni ja mä en sitä huomannut. Mun olisi pitänyt nähdä se. Ehkä siksi Matias odotti, että isi herää aamulla ja lähtee sitten, isin sylissä.

Me on aina uskallettu rakastaa, siis aina! Voi tuntua oudolta, kun sanon, että pitää uskaltaa rakastaa, mutta se tarkoitaa juuri sitä, että kun tietää, että toisesta joutuu luopumaan, niin silloin pitää olla rohkeutta rakastaa. Pitää uskaltaa avata sydämensä vaikka tietää, että se sydän tulee särkymään. Nyt on aika, kun pitää uskaltaa luopua. Se luopuminen ei tarkoita unohtamista, se ei tarkoita sitä, että ikävä tai suru poistuu, se ei tarkoita, että rakkaus katoaisi. Se tarkoitaa sitä, että se elämä mikä on kantanut tähänkin asti, kantaa edelleen. Se tarkoittaa uutta elämää ilman Matiasta, uutta elämää surun ja ikävän kanssa, uutta elämää olemalla vahvasti heikko.

Pitää hyväksyä, että Matias ei kulje enää mun rinnalla täällä maan päällä, mutta Matias kulkee aina mun sydämessä ja muistoissa. Pitää hyväksyä se, että en välttämättä ole enää sama mies kuin ennen. Pitää hyväksyä kaikki kipu, ikävä ja kaipuu.

Yhtenä päivänä kävin haudalla. Normaaliin tapaan kyykistyin haudan eteen ja mun piti jutella Matiakselle. En saanut sanotuksi mitään, yhtään sanaa ei tullut ja sitten purskahdin itkuun. Sitten yhtäkkiä koko vartaloon tuli lämmin tunne. Ihan kuin haudasta olisi tullut lämmintä ilmaa. Itku loppui ja sanoin, että kiitos Matias!

Kiitos Matias, että olit mun mun elämässä. Kiitos, että olit mun poika. Kiitos, kun opetit mua elämästä ja siitä mikä elämässä on tärkeää. Kiitos, kun teit musta paremman ihmisen. Kiitos, kun luotit ja annoit elämäsi isin käsiin. Meissä virtasi sama veri ja se Ahosen veri virtaa edelleen isissä. Siksi sä olet aina osa mua ja mä olen aina osa sua.