Sekavia mietteitä ja hajanaisia ajatuksia

On taas kulunut aikaa, kun olen tänne viimeksi kirjoitellut.

20150327_131324
Sisarusten välinen hellä hetki.

Kevät etenee ja Matiaksen 2-vuotissyntymäpäiväkin tulee lähemmäksi ja lähemmäksi (no, elokuun alussa siis vasta). Perjantain neuvolakäynnillä miehellä oli tällä hetkellä painoa tasan 14 kiloa ja pituuttakin 87,5 senttiä.

Pojan vointi on vaihtelevaa. Limaisuus on kuitenkin lisääntynyt valtavasti ja nyt odotankin, että saisimme imukoneen kotiin. Olen kyllä limaa imenyt kotikonstein hänestä jo pidemmän aikaa, mutta laitteella onnistuu sitten tehokkaammin. Matiaksen hengitys on muuttunut työläämmäksi, hänen palleansa tekee välillä huomattavasti enemmän töitä kuin ”pitäisi”. Asia jonka huomasin ja tajusin kyllä itsekin, mutta vasta kun neurologi sen minulle ääneen sanoi, se oli pakko uskoa; Matiaksen sairaus on taas edennyt ja hänen aivonsa kuitenkin vielä viestittävät keholle lisähapen tarpeesta, joten hän tekee siis enemmän töitä asian eteen. Matiaksen saturaatiot ovat kuitenkin edelleen hyviä ja kuulemma hän itse ei kärsi hiljalleen heikkenevästä hengittämisestä. Lääkäri kertoi sen vain näkyvän hiljalleen hänen lisääntyvänä väsymyksenään.

Jälleen kerran, kukaan ei pysty ennustamaan missä vauhdissa sairaus tulee etenemään ja epävarmuus on normaalitila. Itse olen ollut pitkään varma, että tulen näkemään poikani 2-vuotissyntymäpäivän. Jokainen selittää asian niin kuin itse parhaaksi näkee, mutta joskus viime syksynä olin todella masentunut ja itkin, rukoilin, haukuin ja tein vaihtokauppoja Jumalan kanssa varsin aktiivisesti. ”Sulla on valta parantaa tämä lapsi ja sä et tee mitään!” ”Senkin kuuromykkä julma paska, ei sua edes ole olemassa”…mä kyllä aloitin kauniimmilla pyynnöillä, mutta kun hän ei vastannut, niin sävyni oli tuo. Sitten yhtenä hetkenä kuulin äänen jostain, en tiedä mistä, se oli kokonaisvaltainen koko kehoni täyttävä ääni ja tunne. SINÄ TULET NÄKEMÄÄN POIKASI TÄYTTÄVÄN KAKSI VUOTTA. Ja mä olin sillä hetkellä täysin varma tuosta asiasta ja jostain syystä olen sitä edelleen. En ole erityisen uskonnollinen ihminen ja tiedän että ihminen kykenee tuottamaan itselleen harhoja. Eli en tuomitse lainkaan, jos nyt ajattelet näin käyneen. Olen kokenut tuon saman asian kerran aiemmin elämässäni (silloin isäni roikkuessa elämän ja kuoleman rajamailla onnettomuuden jäljiltä).

Kyllä mä olisin halunnut kuulla jotain vielä parempaa, sä saat ihmeen, minä parannan poikasi ja näytän kaikille mahtini tms. Mutta sillä epätoivon hetkellä tuo nosti mut taas jaloilleen.

Buddhalaisuudessa on kuulemma sanonta: ”Tämä elämä on vain unta ja todellinen elämä alkaa myöhemmin” tai jotain tuon suuntaista. Nämä sanat minulle lausui taannoin Taysin lastenpäivystyksessä istunut muslimimies. Juttelin pitkään hänen ja hänen hieman huonosti suomea puhuvan vaimonsa kanssa. Hän kysyi mikä poikaani vaivaa ja kun kerroin, hänen silmänsä kostuivat. Kun hän lopulta käänsi keskustelua vaimolleen, niin hän itki vuolaasti. Heidän tapansa suhtautua oli niin aito ja se kuinka voimakkaasti koin heistä kumpuavan myötätunnon ja surun jakamisen…hmm, he olivat enkeleitä minulle silloin.

Poikani vakava sairaus on pakottanut pohtimaan kuolemaa, ehkä liikaakin. Mutta jotenkin olen ajatellut, että lopunkin jälkeen saan nähdä hänet vielä joskus. Silloin hän on terve ja juoksee minua vastaan hymyillen. Olen sanonut Matiaksellekin, että sitten me leikimme kaikki ne leikit joita nyt et pysty leikkimään.

Tulipa tästä taas kerrassaan positiivinen kirjoitus, toivon kuitenkin, että ahdistuksen keskeltäkin paistaa toivo.