Jos siivet mä saan

Ihan mahtavaa, että on taas kesä. Matias tykkää ja nautii lämmöstä. Kesän uimareissu on vielä tekemättä, mutta onhan tässä koko kesä aikaa. Tuo aika on sinällään aika merkityksellinen asia Matiaksen kohdalla.

Vaikka kuinka elät sitä normaalia arkea, niin aika usein sitä miettii, että kauanko sitä aikaa on jäljellä. Varsinkin, kun on jokin juhlapyhä. Kaikki vuoden erityiset ajankohdat tuntuu jollain tapaa pelottavilta. Älä vaan kuole jouluna, juhannuksena, pääsiäisenä, vappuna, älä kuole ikinä! Tai, kun kuolet, niin kuole silloin, kun mä olen paikalla ja saan pitää sua silloin sylissäni.

Matiaksen hoito on alkanut käymään fyysisesti aika raskaaksi. Monta kertaa huomaan katsoneeni pyörätuolista, että onko siinä jarru päällä, kun tuntuu jotenkin raskaalta työntää. Eikä tuo henkinen taakka tietenkään yhtään helpota tuota hoitamista.

Vein juuri Matiaksen päiväkotiin ja poika menee sieltä sitten äidilleen. Taas kerran kävi niin kuin niin monesti aikaisemminkin. Istuin hetken autossa ja tunteet nousi pintaan. Kuuntelin yhtä biisiä, jossa lauletaan näin: ”Jos siivet mä saan, niin korkeampaa, liidän mä luokses uudestaan” Joskus kirjoitin, että vielä me Matias leikitään ne kaikki leikit, jotka nyt jää leikkimättä.

Toivottavasti sitten, kun mun aika on, niin saan ne siivet, että voidaan sitten Matiaksen kanssa jatkaa siitä mihin täällä jäätiin.

”Tää liekkimme on ikuinen”

Oikein hyvää juhannusta kaikille!

Mika & Matias

Kaikki tiet vie tuonelaan


”Kaikki päättyy aikanaan
Kaikki syntyy luopumaan
Kaikki tiet vie tuonelaan
Elämä liittyy kuolemaan
Ja juuri siksi mä omistan, sulle laulun kauneimman
Annoit mulle unelman, matkan uskomattoman
Ootko siellä, kun mä tuun? ”

Tekisi mieli vaan jättää tämä kirjoitus tähän. Niin paljon nuo Reino Nordinin kyynelten virta laulun sanat saa tunteita pintaan. Tekisi mieli mennä ulos, huutaa ja kirota sitä kuinka epäreilua elämä on. Tekisi mieli nostaa kädet pystyyn ja huutaa, että mä en jaksa enkä mä pysty, mutta ei ole sellaista vaihtoehtoa. Tekisi mieli erota kirkosta, sanoa, että jos tuolla ylhäällä joku on, niin helvetin julma taho se sitten on. Ei auta rakkaus, ei auta välittäminen, ei auta huolenpito, ei auta mikään, kaikki tiet vie tuonelaan.

Mulla on ihanat lapset, mulla on ihanat vanhemmat ja sisko, mulla on ihana, välittävä ja ymmärtävä naisystävä, mutta mitä mä oon? Mä olen rikkinäinen ihminen, mies, miesystävä ja ennen kaikkea kuolemansairaan pojan isä. Monestin olen miettinyt ja mielessäni antanut Matiakselle luvan lähteä täältä, jos on oikein paha olla. Enää en tiedä toivonko sitä Matiaksen takia, itseni takia vai molempien takia. Toinen meistä kuolee fyysisesti, toinen henkisesti. Sitten mä kirjoitan tänne blogiin näitä ajatuksiani ja tajuan, että mä kirjoitan kuolemasta, siis jumalauta kuolemasta!!

Illalla olet naisystävän kainalossa, jossa on turvallinen ja hyvä olla ja olet onnellinen. Aamulla otat henkeä haukkovan poikasi sängystä, annat lääkkeet, yrität saada vatsan toimimaan, käytät suihkussa, imet imulaitteella limaoksennusta pojan suusta, laitat aamuruuan ja saat vihdoin pojan rauhoittumaan tuoliinsa. Mä tiedän ja ymmärrän, että en voi tehdä enempää, mutta sitä on vaan niin vaikea hyväksyä.

Ei ole toivoa, on vaan kylmä totuus tulavasta. Onneksi on naurua, hymyä ja onnea, mutta samalla niin helvetisti kyyneliä. Pitäis jaksaa ja osata olla hyvä isä muillekin lapsille, mutta en koe siinä aina onnistuvani. Ja vaikka mä aina koen, että kyllä mä jaksan, niin ehkä en aina jaksakaan. Ymmärrän omat voimavarani, ymmärrän ja hyväksyn miten asiat on, hyväksyn, että elämä on tällaista enkä missään vaiheessa luovuta vaikka ottaisi kuinka koville.

Mutta välillä on paha olla ja silloin mä kirjoitan ne ajatukseni tänne. En edes mieti millaista tällaisia tekstejä on lukea. No, ei varmaan aiheuta mitään ilon ja riemun kiljahduksia, mutta niin ei ole tarkoituskaan. Mutta kertokoon tämä elämästä, kirjaimellisesti sellaisesta elämästä, josta ei hengissä selviä. Itseni mukaan lukien, muistakaa ihmiset välittää, rakastaa ja pitää toisista huolta. Olkaa inhimillisiä, sitä ei tässä maailmassa ole koskaan liikaa.

Oikein hyvää pääsiäistä!

Nöyrä ja kiitollinen!

Ensinnäkin Matias! Mistä ihmeestä sä saat voimia?! Kova on poika tappelemaan sairautta vastaan! Taas kerran näytti jo lopunalulta, mutta taas kerran noustiin pohjalta. Sunnuntaista torstaihin latailtiin taas niitä akkuja, jotka vaan vääjäämättä jossain vaiheessa ei enää ota virtaa vastaan.

Matias TAYS:n lastenosasto 1:llä.

Aika voimattomana sitä katselee omaa poikaansa sairaalan sängyssä. Ajatukset on todella vaikeita ja raadollisia. Mietin, että koita Matias jaksaa taistella ja sitten toisaalta tekisi mieli kuiskata, että lähde vaan, jos tuntuu pahalta, isi antaa luvan lähteä! Päällimmäisenä ajatus siitä ettei vaan tarvisi kärsiä tarpeettomasti. Aikamoisen kärsimysnäytelmän tuo sairaus on Matiaksen elämästä muodostanut.

”Isikö se siellä?”

Sydän suli joka kerta, kun menin sairaalaan, Matias oli todella uupunut, mutta kun höpisin pojalle omia juttuja, niin aina jaksoi avata silmänsä ja moikata iskää!

Torstaina päästiin sairaalasta pois. Lähdin työntämään Matiasta TAYS:in Lastenosasto 1:sen tehohuoneesta hymy kasvoillani ja kun pääsin käytävään, niin pyyhin jo kyyneliä. Käsittämätön tunteiden vuoristorata. Pihalle päästessä katselin pääsisäänkäyntiä ja mietin, että KIITOS!

Me asutaan Ylöjärvellä ja ollaan siis Pirkanmaan sairaanhoitopiirin alueella. Luojan kiitos, että saadaan olla TAYS:in asiakkaita. Tuossa, kun Matiaksen kanssa oltiin siirtymässä autoon, niin tuli niin voimaton, nöyrä ja kiitollinen olo. Ei oltaisi tässä menossa autoon ilman tätä paikkaa, ilman niitä täysillä työlleen omistautuneita hoitajia ja lääkäreitä. Niin mahtavia ja ihania ihmisiä! Ei tarvi hetkeäkään miettiä, kun lähtee poikaa katsomasta sairaalasta kotiin, etteikö Matias oli hyvissä käsissä. Nöyrä kiitos taas kerran kaikille Matiasta hoitaneille. Annoitte meille vielä lisäaikaa! Ei ole turhaa TAYS:n yhteydessä tuo ”Elämän tähden” En osaa tässä sanoin kuvailla kuinka kiitollinen olen! Hattu päästä ja syvä kumarrus! Taas kerran toivon, että tämä kiitos tavoittaa ne kaikki Matiasta hoitaneet ihmiset.

Kotona taas ja taas niin totta vieköön komiana!

Matias päätti yhden biisin sanoin, että ”I’m gonna live my life”

Me Matiaksen vanhemmat

Viime aikoina olen saanut paljon ihania kommentteja blogin lukijoilta, Meidän Matias – facebooksivun ja instagramin kautta. Mä yritän aika-ajoin kirjoittaa blogiin, päivitellä Miedän Matias – facebooksivua ja postailla kuvia mun omaan instagramiin.

Aloin miettimään, että tuosta tulee sellainen kuva, niin kuin olisin Matiaksen ainut vanhempi. Matias on mulla ja Matiaksen äidillä Kirsillä vuoroviikoin. Molemmat saadaan aina viikko huilata ja levätä ja kerätä taas voimia Matiaksen hoitamiseen. Se on erittäin tärkeää jaksamisen kannalta.

Kirsi hoitaa kaikki Matiaksen ruoka- ja lääkeasiat sekä tarvikeasiat. Kirsi on meistä vanhemmista se, joka jaksaa istua Matiaksen vierellä sairaalassa, kun Matias on siellä. Voitte kuvitella, että kun Matiaksen nostaminen on mullekin raskasta, niin mitä se on Matiaksen äidille. Matias voi olla onnellinen, kun Kirsi on hänen äiti!

Meillä on yhteinen näkemys siitä miten Matiasta pitää hoitaa ja miten poikaa hoidetaan. Kaikki Matiaksen asiat keskustellaan yhdessä. Matiaksen voinnista keskustellaan ja mietitään mitä milloinkin pitäisi tehdä, koska tilanne on se, että pitää lähteä sairaalaan yms. Ja molemmat rakastamme Matiasta ehdoitta!

Moni on kirjoittanut mulle, että meidän tilanne on saanut miettimään omaa elämää ja sitä että ei pitäisi valittaa pienistä asioista. Mä olen ihan eri mieltä. Jokaisella meistä on ne oman elämän asiat ja jutut, joita murehtii, miettii ja joista joskus valittaakin. Me tai Matiaksen tilanne ei ole mikään mittapuu kenellekään. Jokaisella meistä on omassa elämässä ne omat mittasuhteet asioille. Onnellinen voi ja pitää olla pienistä asioista. Onnellisuus ei tarvi aina suuria tekoja tai suuria asioita. Onnellisuus voi koostua monista pienistä asioista ja niitä pieniä asioita pitää osata arvostaa. Jos jotain olen oppinut, niin sen, että elämää pitää kunnioittaa ja arvostaa! Elämää pitää rakastaa!

Paljon on myös kommentteja siitä, että kuinka olen superisä, kun hoidan Matiasta. En ole! Mun arki on vaan vähän erilaista kuin perheessä, jossa on terveitä lapsia. Kaikki tuo Matiakseen liittyvä on mun tavallista arkea ja teen kaiken sen mitä muutkin isät tekisi mun tilanteessa. Samoin tekee Matiaksen äiti. Eihän tämä helppoa ole, mutta se on meidän arkea ja sen arjen kanssa me eletään.

Jos tässä mulle halutaan levittää jotain sankarinviittaa, niin se pitää yhtälailla levitää Matiaksen äidillekin!

Särkyneiden sydänten tie

Mulla on ollut lapsivapaa viikko, niin on ollut taas aikaa miettiä kaikkea mahdollista elämän ja kuoleman väliltä. Matiaksen asioita kun miettii, niin ne ajatukset liittyy valitettavasti myös aika usein tuohon kuolemaan.

Arjen keskellä mietin Matiaksen päiviä ja elämänvaiheita. Kun terve lapsi on päiväkodissa, niin hän tutustuu muihin lapsiin, osa lapsista muuttaa, osa siirtyy toiseen päiväkotiin ja välillä tulee uusia lapsia.

Mites Matiaksella. Matiaksen pienestä päiväkotiryhmästä kaksi on lähtenyt ja he ovat nyt enkeleinä tuolla jossain. Vähän erilainen ja niin helvetin raadollinen elämä. Tavalla tai toisella Matiaksen elämässä on kokoajan kuolema läsnä. Ei sitä voi aina edes käsittää.

Tai kun Matias on Tays Pitkäniemen lasten kuntoutusyksikössä hoitojaksolla. Ei niitä Matiaksen kavereita siellä ole kovin helpolla elämällä siunattu. Heitä kaikkia kun katsoo, niin tulee niin jumalatton toivoton olo. Lohdullista on, että on meitä vanhempia ja hoitajia, jotka huolehtii heistä kaikista ihan sinne loppuun asti.

Jotkut on joskus sanonut, että ei näitä tekstejä pysty itkemättä lukemaan. Voin kertoa, että ei näitä tekstejä pysty itkemättä kirjoittamaan. Vaikka niin kivinen ja kuoppainen tie on annettu, niin laulun sanoin kyllä me kuitenkin yritetään kulkea sitä särkyneiden sydänten tien valoisampaa puolta.

Erityiskiitos sinne pohjoiseen Tanja T. kun muistutit mua näistä Suvi Teräsniskan biiseistä, joita en ollutkaan vähään aikaan kuunnellut

Iskä kyllä kantaa ❤

Paljonko nämä hartiat kantaa?

Omassa elämässä on tapahtunut viime aikoina muutoksia, jotka ovat myös vaikuttaneet omaan jaksamiseen. Olen miettinyt paljon asioita ja tajusin, että Matiaksen sairaus aiheuttaa melkoisen henkisen kuorman. Sitä kuormaa ei välttämättä huomaa ennen kuin siihen päälle tulee jotain muuta. Silloin huomaa aika äkkiä, että eipä nämä hartiat kannakaan kuin tietyn määrän henkistä kuormaa.

Mulla on sellainen luonne, että en jaksa jäädä paikalleni suremaan tai murehtimaan kovin pitkäksi aikaa. Ja vaikka sitä käy kuinka pohjalla vaan ja vaikka nuo hartiat painuisi kuinka alas, niin jotenkin sitä vaan aina jaksaa ponnistaa ylös. Eräs psykologi sanoi hyvin elämän muutoksista. Hän kehotti miettimään elämää ja listaamaan asioita mitkä elämässä on pysyviä, mitkä ei muutu ja mitkä asiat muuttuu. Hetken tätä mietittyäni tajusin, että jos joku yksittäinen asia elämässä muuttuu, niin eihän se koko elämää kaadakaan. Onneksi tässä maailmassa on ihmisiä, jotka auttaa ja jotka saa ajattelemaan. Pitää vaan olla avoin, antaa asioille ja ajatuksille mahdollisuus ja ennenkaikkea olla itselle rehellinen. Jos mä en ole kunnossa, niin en voi huolehtia lapsistakaan.

Sitten, kun mietin Matiaksen nykytilaa, niin sitä voisi kuvailla yhdellä sanalla, uupunut! Vielä jokin aika sitten oli niitä huonoja ja hyviä aikoja ja nykyään tuntuu, että poika on kokoajan uupunut. Sairaus tietysti etenee ja tässä mietinkin, että alkaako sairaus ottaa niskalenkkiä, kun tuntuu oleminen muuttuneen niin raskaaksi.

Matiaksella on kerran kuukaudessa kuntoutusjakso Tays Pitkäniemen lasten kuntoutusyksikössä. Kirjoitinkin taannoin tästä paikasta ja niistä mahtavista hoitajista. Vein viime viikonloppuna vanhempanikin tutustumaan paikkaan ja käytiin samalla katsomassa Matiasta. Maanantaina hain sitten pojan kotiin ja johan oli taas Matiasta pidetty hyvänä ja poika olikin hyvässä kunnossa! Kiitos taas kerran niille suuren sydämen omaaville maailman parhaille hoitajille ❤

Mutta niin kauan kuin me Matiaksen kanssa täällä taistellaan kukin oman elämänsä vaikeista asioista, niin kauan me eletään normaalisti. Meikäläisen elämän pienet vastoinkäymiset on tietysti onnettoman pieniä mitä tulee Matiaksen elämään. Elämä edessä, niin kauan kuin on ja tukka takana! Näillä me miehet mennään eteenpäin vaikka sitten minuutti tai tunti kerrallaan!

Ja niin kuin tuonne Matiaksen Facebook-sivuille kirjoitinkin tästä kuvasta, että on taas niin komiaa ettei tiedä miten päin olisi 😁

Uusi vuosi, sama vanha sairaus

Taas on hetki vierähtänyt, kun on tullut tänne blogiin kirjoitettua. Vuosi vaihtui ja Matias aloittikin tammikuun muutaman päivän sairaalareissulla. Tulehdusarvot olivat vähän koholla, hengitys katkonaista ja limaisuutta riitti.

Matiaksen äiti vei pojan sunnuntaina Tayssiin ja tänään keskiviikkona poika pääsi kotiin. Kovin on vaihtelevaa ollut Matiaksen voinnin kanssa. Viikkoon mahtuu pari huonoa päivää, sitten vähän parempia päiviä ja vielä niitä oikeasti hyviä päiviä.

Jotenkin tuntuu, että vointi muuttuu nykyään tosi äkkiä ja vaikka tänään olisi hyvä päivä, niin huominen voi olla ihan jotain muuta.

No, tätä sairauttahan tämä 5 vuotta on ollutkin ja sen kanssa on elettävä tänäkin vuonna. Kyllähän sitä aina miettii, kun tästä sairaudesta sanotaan, että melkein kaikki menehtyy kouluikään mennessä, että kauanko tässä sitä aikaa on. Matiashan on syksyllä eskarilainen 🙂 Eihän poika luonnollisesti mitään eskaria käy, mutta se jotenkin konkretisoi sen kuinka iso poika Matias jo on 🙂

Tänäkin vuonna me mennään Matiaksen kanssa samalla asenteella kuin ennenkin. Sitä kuvaa hyvin Amaranthen Boomerang -kappaleen sanat.

You can always bring me down, but I come around
Like a boomerang, like a boomerang ’round

Oikein hyvää alkanutta vuotta kaikille 🙂

-mika-

Lapselleni sitten joskus aikanaan

Katkeruus, suru ja epätoivo. En olisi vuosia takaperin voinut kuvitella, että nämä ajatukset on mun elämässä näin voimakkaasti läsnä. Jollain tavalla olen katkera elämälle, surullinen Matiaksen sairaudesta ja epätoivoinen Matiaksen elämän kohtalosta.

Joulunaika ja joulu lähestyy kovaa vauhtia. Joulu on mulle jotenkin raskasta aikaa. Siiinä on niin paljon toivoa, mutta niin paljon myös epätoivoa. Joka joulu mietin Mielenrauhaa -kappaleen sanoja: Mä toivon vain, vain jouluntaikaa
Et sydän ois ees hetken aikaa huoleton ja joulu tois tuon hetken toivon”

Ja mitä tulee katkeruuteen. Enkelikello -kappaleessa lautetaan näin: ”lapselleni sitten joskus aikanaan, kun hän kanssain kuusta koristaa,  näyttää tahdon kuinka kellon tuon voi rakentaa, saan lapsuuttain mä elää uudestaan” Mulla ei tule sellaista aikaa, ei voida fyysisesti koristella edes sitä kuusta.  Kun puukolla lyötäisiin sydämeen, sellaisia tunteita näistä tulee. Mutta laulun sanoin jouluntähti syttyy niille, jotka sen vaan nähdä haluaa ja valaisee vain lapsen maailmaa.

Toisaalta turhaan näistä omista tunteistani teen numeroa, kun poika vieressä taistelee elämästään. Jos tuolla yläkerrassa joku on, niin vielä joskus saa mulle selittää miksi täällä kaikki ei saa elää! Mutta niiden, jotka saa, niin on vaan elettävä ja tehtävä siitä mahdollisimman hyvää elämää, tuli sitten vastaan mitä vaan. Vaikka katkeruutta tunnenkin, niin se ei määrittele mun elämää ja tulkoon elämässä mitä vaan, niin mä taistelen jokaista vaikeutta vastaan.

Odotan kuitenkin joulua. Silloin on hyvää aikaa rauhoittua ja levätä.

”Sitä taas viettämään sinun kanssasi jään, sinun joulusi kauniiksi teen. Sinä huomata saat: surun laaksot ja maat voivat peittyä kirkkauteen”

Konstan joululaulu

 

 

Nämä hoitajat Matiaksen ympärillä

Eräänä päivänä postissa tuli Tayssin kirjekuori, jonka sisältö oli vähän erilainen kuin mihin olen tottunut. Siellä oli tällainen kortti.

Niin mahtavaa, että järjestävät tällaisia tapahtumia. Lähdin Amanda-tyttäreni kanssa katsomaan, että millainen illanvietto on kyseessä.

Siellä olikin laitettu paikat tosi hienoksi ja tarjoilu oli mitä mainioin.

Henkilökunta toivotti kaikki tervetulleeksi ja sitten alkoi esitykset. Matias oli saanut roolin esityksestä. Matias oli onkijapoika. Harmi vaan, kun tänään oli ollut vähän huono päivä, niin lääkkeiden vaikutuksesta johtuen uni yllätti, mutta eihän se menoa haitannut.

Oli kyllä niin tunteisiin vetoava esitys ja se, että nämä lapset pääsevät kokemaan tällaisia asioita.  Kyllä tässä silmäkulmat kostui. Ongesta ja kalasaaliista pidettiin huolta vaikka edelleen väsy painoi.

Tays Pitkäniemi, lasten kuntoutusyksikkö on paikka, johon Matiaksen vie enemmän kuin mielellään. Joka kerta, kun kuljen ovesta osastolle sisään ja näen ne kaikki ihanat lapset, nousee pala kurkkuun. Mietin aina, että millaista elämä voikaan olla. Millaisia ihmiskohtaloita sitä on. Samalla mietin ja katson niitä kaikkia ihania hoitajia, jotka siellä työskentelee. Se työ, olemus ja ne ihmiset huokuu niin suurta rakkautta, välittämistä ja huolenpitoa. Siinä tuntee itsensä jotenkin voimattomaksi ja heikoksi, kun miettii millaista työtä he tekevät näiden lasten hyväksi. Tekisi mieli vaan kiittää, kiittää ja kiittää.

Sitä ei aina osaa eikä muista kiittää ja kertoa kuinka tärkeää se on, että Matias pääsee tällaiseen hoitoon ja saa osakseen pyyteetöntä välittämistä, huolenpitoa ja hoitoa. Arvostan sitä todella paljon. Toivottavasti tämä teksti tavoittaisi edes jonkun näistä suurella sydämellä varustetuista hoitajista.

Kiitos kuuluu myös Ylöjärven kaupungille, joka tämän Matiakselle mahdollistaa. Sekään ei tänä päivänä ole itsestäänselvyys. Kiitos niille kaupungin ihmisille, joiden kanssa ollaan palavereissa istuttu.

Ja sitten joskus, kun sairaus lopulta vie voiton, jää tästä lohdullinen ja hyvä mieli, että Matias on saanut parhaan mahdollisen hoidon, näiden välittävien ihmisten keskellä.

Kiitos!

-mika-

 

Isä ja poika

Matias, ukkelimies, mestari, pikku-ukkeli, äijä, rakkaalla lapsella on monta nimeä. Mulla ja Matiaksella onkin ihan omat juttunsa niin kuin isällä ja pojalla pitääkin. Välillä tosin Matias katsoo mua suoraan silmiin, huokaa ja on sen näköinen, että nyt voisi taas riittää nämä jutut 🙂

Matiaksen kanssa kaikki yhteiset jutut ja asiat on jotenkin erityisiä. Aamulla, kun lähdetään päiväkotiin ja töihin, niin saatetaan molemmat laittaa tukat kuntoon ennen kuin suunnataan autolle 🙂

Matias oli viime viikolla muutaman yön Tayssissa. Se on aina hankalaa, kun mulla on kolme muutakin lasta, niin ei ehdi kovin paljon viettämään aikaa sairaalassa. Viime sairaalareissulla Matias katsoi mua sellaisella ilmeellä, että ihan kun poika olisi sanonut, että ”isi, mä olen uupunut” Se katse meni kyllä todella syvälle! Matias, kun ei puhu mitään, niin kaikki eleet ja ilmeet ovat saaneet suuren merkityksen.

Hiustenleikkuu on mun ja Matiaksen juttu 🙂 Matias on monesti vähän odottavan näköinen, että minkälainen jälki tällä kertaa 😀 Kovin on pikku-ukkeli ollut rauhallinen parturiasiakas 🙂 Ostin tänään uuden kotiparturikoneen ja innostuin taas niin, että eipä siinä paljon hiuksia päähän jäänytkään 🙂 Onneksi kuitenkin komia on aina komia!!

Matias nauttii läheisyydestä. Matias ei varmasti näe kovin hyvin, joten aistii ympäristöä muilla tavoilla. Matias tykkää, kun on elämää ympärillä. Kotona kuunnellaan aika paljon musiikkia ja mä pidän Matiasta siellä missä muutkin ovat. Ja musaakin kuunnellaan semmoisilla voimakkuuksilla, että varmasti kaikki kuulee 🙂 Kun otan Matiaksen syliin tai sängyllä viereeni, niin sekin on jotenkin erityistä. Matias ei puhu, mutta ei siinä mitään sanoja tarvitakaan.

Me katsomme toisia silmiin ja Matiaksen katse sanoo mulle ”Iskä, mä oon sairas ja mun elämä on rankkaa” Mun katse sanoo ”Matias, mä oon tässä aina, sun elämän loppuun saakka” 

Yleensä, sanoja tai katseita ei tarvita vaan pelkkä läheisyys riittää!