Niin maan päällä kuin taivaassa

Lauantaiaamu. Lähdettiin tyttären kanssa kohti koulun kevätjuhlaa. Kevätjuhlaan sai osallistua vain yksi vanhempi ja sovittiin, että äiti osallistuu. Katselin koulun pihassa, kun tytär lähti kävelemään kohti omaa luokkaa. Tyttären koulu on siis sama, jossa Matiaskin aikoinaan oli. Tuijotin koulun pihaan ja mietin, että mun pitäisi nyt olla työntämässä Matiasta pyörätuolissa kohti omaa luokkaa.

Hyppäsin takaisin autoon ja aloin itkeä. Lähdin ajamaan kohti hautausmaata, kun mun pojan kevätjuhlat oli siellä. Yritin pidätellä itkua, että näen jotenkin eteeni. Kyykistyin Matiaksen haudan eteen ja sanoin: ”Moikka isin vauvapoika, hyvää kevätjuhlaa sinne taivaaseen” Mitään muuta en saanut sanottua. Voi, kun osaisin kuvailla sen tunteen. Tyhjä katse hautakiveen, lohduton itku ja miljoonat kyyneleet. Se on niin jumalattoman raadollista. Ihan kuin sun sisällä ei olisi mitään, ihan kuin sulta vietäisiin sinä hetkenä ihan kaikki. Se kaikki elämän roihu, elämänhalu, voima, tahto ja asenne mitkä mussa on, riisutaan oman pojan haudan edessä.

Mietin, että elämässä voi olla aika paljon kontrastia. Yhden lapsen vien koulun kevätjuhlaan, toista lasta menen katsomaan hautausmaalle. Kevätjuhlat oli mun elämässä ekaa kertaa niin maan päällä kuin taivaassa.

Pääsin takaisin kotiin, katsoin Matiaksen kuvaa seinällä ja itkulle ei meinannut tulla loppua. Matiaksen kuvakin muuttui jotenkin niin eläväiseksi. Ihan kuin poika olisi ollut läsnä. Tuo pieni vakavasti sairas erityinen poika toi eläessään rauhan ja turvallisuuden tunteen mun elämään ja sydämeen. Matiaksella oli ainutlaatuinen ja erityinen tapa rauhoittaa aina se tila missä hän oli. Siksi mun sydän on ollut 9-kuukautta levoton, kun jäljellä ei ole enää kuin rakkaus ja muistot.

Kaikesta kivusta ja ikävästä huolimatta, olen kuitenkin onnellinen siitä, että Matias on nyt paikassa, jossa hänellä on hyvä olla. Millään muulla ei ole väliä. Ihmiset puhuu aina, että suru muuttaa muotoa ja ajan kanssa helpottaa. Mä olen sitä mieltä, että mun sydämeen lyötiin puukko tiistai aamuna 7.9.2021 ja se on mun sydämessä niin syvällä, että se ei lähde vetämällä pois. Ei mun eikä kenenkään muun toimesta. Ei tänään, ei kuukauden tai vuoden päästä, ei koskaan.

Ja edelleen kaiken sen kivun ja ikävän keskellä olen ylpeänä ja onnellisena muistellut mun ja Matiaksen erityistä matkaa. Se tahto ja voima mikä meissä oli. Se elämänhalu, taistelu ja se liekki mikä meissä paloi, ei sammu koskaan. Meidän rakkaus ja liekki on ikuinen. Me oltiin ja ollaan voimakastahtoiset isä ja poika! Jos elämä laittoi toisen polville, niin toinen nosti pystyyn. Me ei puhuttu vaan me tehtiin. Mitä korkeampi este, sen parempi.

Ääretön rakkaus ja yhteenkuuluvuus aiheuttaa äärettömän kivun ja ikävän. Vaikka mun sydän on lävistetty, niin mä jaksan elää ja mennä eteenpäin, koska mä olen Matiaksen iskä!

Uskalla rakastaa, uskalla luopua

7.11.2021 tulee kaksi kuukautta Matiaksen kuolemasta. Tähän vajaaseen kahteen kuukauteen mahtuu melkoinen tunteiden vuoristorata. Ja kyyneleet, niitä surun, ikävän ja kaipuun kyyneleitä on vuodatettu miljoonia ja miljoonia. Se vahvuus mikä mussa oli Matiaksen eliniän aikana on muuttunut heikkoudeksi. Mutta on myös vahvuutta olla heikko ja sitä mä nyt olen. Nyt on miehestä ja isästä riisuttu kaikki.

Isä ja poika, ikuisesti!

Tähän pariin kuukauteen on mahtunut Matiaksen kuolema, pukeminen ja viimeinen näkeminen terveyskeskuksen kappelissa, hautajaiset ja muistotilaisuus. Hautajaisten jälkeen tuli jotenkin lohdullinen olo. Aurinko alkoi paistaa, kun olin laskenut pojan hautaan. Matias oli päässyt perille. Haudalla oli alkuun hyvin lohdullista käydä, mutta sekin on muuttanut muotoaan. Kävelen Matiaksen haudalle, kyykistyn haudan eteen ja purskahdan itkuun. Se itku tulee jostain niin syvältä, että se jopa pelottaa. Samalla tulee sellainen tunne, että kaikki mitä mun sisällä on, tyhjenee siiheen paikkaan. Jos näkisin itseni siinä tilanteessa ulkopuolelta, niin siinä haudalla olisi isä, josta näkyy pelkkä ulkokuori, koska sisällä on pelkkä tyhjyys.

Aikoinaan, kun Matiaksen sairaus selvisi, olisin voinut alkaa vieraannuttamaan itseäni Matiaksesta, suojellakseni itseäni. Sellainen vaihtoehto ei käynyt koskaan edes mielessä vaan se mikä syntyi 7.8.2013, kun Matias syntyi oli rakkaus. Se rakkaus oli molemminpuolista. Se oli pyyteetöntä, se oli niin suurta, että se sai jopa kuoleman odottamaan. Matias tuli kiireellä tähän maailmaan, koska hän varmasti tiesi, että nyt on kiire elää. Mä en työntänyt Matiasta pois, mutta sairauden työnsin. Mä päätin, että me eletään normaalia elämää, vaati se mitä vaan. Matias ei saisi jäädä mistään paitsi ja mitään ei jätetä tekemättä siksi, että papereissa lukee useampi diagnoosi. Kaikki mitä Matias ei pystynyt tekemään, niin mä pystyin.

Kun niin kovasti yritettiin, elettiin ja taisteltiin, niin alkuun oli vaikea hyväksyä, että tulikin asia, jolle en voinut tehdä mitään. Se asia oli kuolema. Meillä on kotona Matiaksen kuva seinällä. Kuoleman jälkeen katsoin tuota kuvaa ja mulle tuli Matiaksen katseesta sellainen tunne, että Matias olisi sanonut, että ”isi, miksi annoit mun kuolla” Mä yritin mielessäni vastata Matiakselle, että isi ei voinut sille mitään. Se ajatus sattui syvälle ja laittoi miettimään, että jätinkö mä jotain tekemättä. Annoinko Matiaksen lähteä liian aikaisin. Kun hautajaiset oli ohi ja katsoin kuvaa, niin se tietty katse oli hävinnyt, olin antanut itselleni anteeksi.

Nyt, kun aikaa on kulunut, niin olen osannut jäsentää ajatuksia. Nyt muistan Matiaksen viimeisen illan tarkemmin. Ennen kuin laitoin Matiaksen sänkyyn nukkumaan, niin se katse oli jotenkin tyhjä. Se oli sellainen katse, että Matias oli lähdössä, Matias oli jo tarttunut enkeliä kädestä kiinni ja mä en sitä huomannut. Mun olisi pitänyt nähdä se. Ehkä siksi Matias odotti, että isi herää aamulla ja lähtee sitten, isin sylissä.

Me on aina uskallettu rakastaa, siis aina! Voi tuntua oudolta, kun sanon, että pitää uskaltaa rakastaa, mutta se tarkoitaa juuri sitä, että kun tietää, että toisesta joutuu luopumaan, niin silloin pitää olla rohkeutta rakastaa. Pitää uskaltaa avata sydämensä vaikka tietää, että se sydän tulee särkymään. Nyt on aika, kun pitää uskaltaa luopua. Se luopuminen ei tarkoita unohtamista, se ei tarkoita sitä, että ikävä tai suru poistuu, se ei tarkoita, että rakkaus katoaisi. Se tarkoitaa sitä, että se elämä mikä on kantanut tähänkin asti, kantaa edelleen. Se tarkoittaa uutta elämää ilman Matiasta, uutta elämää surun ja ikävän kanssa, uutta elämää olemalla vahvasti heikko.

Pitää hyväksyä, että Matias ei kulje enää mun rinnalla täällä maan päällä, mutta Matias kulkee aina mun sydämessä ja muistoissa. Pitää hyväksyä se, että en välttämättä ole enää sama mies kuin ennen. Pitää hyväksyä kaikki kipu, ikävä ja kaipuu.

Yhtenä päivänä kävin haudalla. Normaaliin tapaan kyykistyin haudan eteen ja mun piti jutella Matiakselle. En saanut sanotuksi mitään, yhtään sanaa ei tullut ja sitten purskahdin itkuun. Sitten yhtäkkiä koko vartaloon tuli lämmin tunne. Ihan kuin haudasta olisi tullut lämmintä ilmaa. Itku loppui ja sanoin, että kiitos Matias!

Kiitos Matias, että olit mun mun elämässä. Kiitos, että olit mun poika. Kiitos, kun opetit mua elämästä ja siitä mikä elämässä on tärkeää. Kiitos, kun teit musta paremman ihmisen. Kiitos, kun luotit ja annoit elämäsi isin käsiin. Meissä virtasi sama veri ja se Ahosen veri virtaa edelleen isissä. Siksi sä olet aina osa mua ja mä olen aina osa sua.