Niin maan päällä kuin taivaassa

Lauantaiaamu. Lähdettiin tyttären kanssa kohti koulun kevätjuhlaa. Kevätjuhlaan sai osallistua vain yksi vanhempi ja sovittiin, että äiti osallistuu. Katselin koulun pihassa, kun tytär lähti kävelemään kohti omaa luokkaa. Tyttären koulu on siis sama, jossa Matiaskin aikoinaan oli. Tuijotin koulun pihaan ja mietin, että mun pitäisi nyt olla työntämässä Matiasta pyörätuolissa kohti omaa luokkaa.

Hyppäsin takaisin autoon ja aloin itkeä. Lähdin ajamaan kohti hautausmaata, kun mun pojan kevätjuhlat oli siellä. Yritin pidätellä itkua, että näen jotenkin eteeni. Kyykistyin Matiaksen haudan eteen ja sanoin: ”Moikka isin vauvapoika, hyvää kevätjuhlaa sinne taivaaseen” Mitään muuta en saanut sanottua. Voi, kun osaisin kuvailla sen tunteen. Tyhjä katse hautakiveen, lohduton itku ja miljoonat kyyneleet. Se on niin jumalattoman raadollista. Ihan kuin sun sisällä ei olisi mitään, ihan kuin sulta vietäisiin sinä hetkenä ihan kaikki. Se kaikki elämän roihu, elämänhalu, voima, tahto ja asenne mitkä mussa on, riisutaan oman pojan haudan edessä.

Mietin, että elämässä voi olla aika paljon kontrastia. Yhden lapsen vien koulun kevätjuhlaan, toista lasta menen katsomaan hautausmaalle. Kevätjuhlat oli mun elämässä ekaa kertaa niin maan päällä kuin taivaassa.

Pääsin takaisin kotiin, katsoin Matiaksen kuvaa seinällä ja itkulle ei meinannut tulla loppua. Matiaksen kuvakin muuttui jotenkin niin eläväiseksi. Ihan kuin poika olisi ollut läsnä. Tuo pieni vakavasti sairas erityinen poika toi eläessään rauhan ja turvallisuuden tunteen mun elämään ja sydämeen. Matiaksella oli ainutlaatuinen ja erityinen tapa rauhoittaa aina se tila missä hän oli. Siksi mun sydän on ollut 9-kuukautta levoton, kun jäljellä ei ole enää kuin rakkaus ja muistot.

Kaikesta kivusta ja ikävästä huolimatta, olen kuitenkin onnellinen siitä, että Matias on nyt paikassa, jossa hänellä on hyvä olla. Millään muulla ei ole väliä. Ihmiset puhuu aina, että suru muuttaa muotoa ja ajan kanssa helpottaa. Mä olen sitä mieltä, että mun sydämeen lyötiin puukko tiistai aamuna 7.9.2021 ja se on mun sydämessä niin syvällä, että se ei lähde vetämällä pois. Ei mun eikä kenenkään muun toimesta. Ei tänään, ei kuukauden tai vuoden päästä, ei koskaan.

Ja edelleen kaiken sen kivun ja ikävän keskellä olen ylpeänä ja onnellisena muistellut mun ja Matiaksen erityistä matkaa. Se tahto ja voima mikä meissä oli. Se elämänhalu, taistelu ja se liekki mikä meissä paloi, ei sammu koskaan. Meidän rakkaus ja liekki on ikuinen. Me oltiin ja ollaan voimakastahtoiset isä ja poika! Jos elämä laittoi toisen polville, niin toinen nosti pystyyn. Me ei puhuttu vaan me tehtiin. Mitä korkeampi este, sen parempi.

Ääretön rakkaus ja yhteenkuuluvuus aiheuttaa äärettömän kivun ja ikävän. Vaikka mun sydän on lävistetty, niin mä jaksan elää ja mennä eteenpäin, koska mä olen Matiaksen iskä!

Elä lujasti rakastaen!

Puoli vuotta Matiaksen kuolemasta ja nyt alkaa todenteolla ymmärtämään minkä tyhjyyden se on jättänyt mun elämään. Viime aikoina olen miettinyt paljon mennyttä elämää Matiaksen kanssa. Onneksi me elettiin ja rakastettiin niin täysillä, että nyt ei tarvitse miettiä etteikö olisi kaikkea tehty.

Mutta se tyhjyyden tunne! Sitä voisi kuvailla niin, että haluaisin kovasti olla kokonainen, mutta en vaan siihen pysty. Matias oli puolet musta ja en vaan saa sitä menetettyä puoliskoa enää täytettyä. Matias teki musta tärkeän. Mä sain olla pojan jalat ja kädet, kun Matias ei itse liikkunut. Mä sain toteuttaa jalkapallon pelaamiset, polkupyöräilyt, uimiset, trampoliinilla hyppimiset, pulkalla laskemiset, kaiken, ihan kaiken. Mulla oli valtava energia, halu ja voima tehdä kaikki Matiaksen puolesta. Ja sen kaiken tein rakkaudesta, valtavan suuresta rakkaudesta omaa poikaa kohtaan.

Ja se ikävä ja kaipuu! Se kalvaa niin syvältä sydämestä, että joskus tekisi mieli yrittää juosta niitä karkuun. Eikä mun tietenkään tarvikaan yrittää täyttää sitä menetettyä puoliskoa enkä siihen ikinä pystykään. Se on vaan nyt iskenyt vasten kasvoja, kun tajuaa, että sä et ikinä enää ole sama mies, isä ja ihminen.

Kävin tänään Matiaksen haudalla ja kun olin lähdössä pois, niin näin mielessäni Matiaksen itkevät kasvot. Matias ei siis muutamaa elämän ensimmäistä kuukautta lukuunottamatta itkenyt. Ne kasvot itki ikävää mua kohtaan. Mä sanoin Matiakselle, että älä rakas poika itke, kaikki on hyvin. Sanoin, että älä ikinä murehdi iskää. Vaikka iskästä on enää puolet jäljellä, niin siinä puoliskossa on edelleen se ääretön rakkaus, taistelutahto ja voima mitä oli aikaisemminkin. Isi pärjää, isi pärjää aina!

Ehkä se mitä haluan sanoa sulle, joka luet tätä tekstiä, on se, että rakasta, rakasta niin lujaa kuin pystyt. Rakasta elämää, rakasta lähimmäisiä. Jos pitää pyytää anteeksi, niin pyydä anteeksi. Jos haluat sanoa, että rakastan sinua, niin sano se. Elä tänään, älä huomenna ja älä pelkää menettää. Vaikka sydämen avaaminen avaa sen myös haavoittumiselle, niin avaa se silti. Jos tarvii taistella, niin taistele. Taistele loppuun saakka. Vaikka sulla ei olisi kuolemansairasta lasta, niin älä koskaan äläkä missään tilanteessa vähättele omia huolia ja murheita.

Ja tämä kaikki siksi, että voit joskus katsoa peiliin ja sanoa, että elin, rakastin ja yritin! Niin kuin minä ja Matiaskin.

Ja Matias! Iskä kyllä vielä näyttää maailmalle sen rakkauden, voiman ja elämänhalun mikä mussa on vaikka täällä ilman sua kuljenkin! Senhän mä oon sulle luvannut ja tiedän, että haluat nähdä taas sen saman iskän kuin ennenkin!

Olen niin helvetin ylpeä, että sain ja saan olla sun isä!!

Isän särkyneestä sydämestä

Olin jo ajatellut, että en enää kirjoita blogiin, mutta on niin paljon ajatuksia, joita haluan kirjoittaa.

Aikaa on kulunut neljä kuukautta, kun Matias otti enkeliä kädestä kiinni ja lensi pois. Ei ole kulunut yhtäkään päivää, tuntia tai sekuntia, ettei mun sydän huuda ja ikävöi Matiasta. Se sydän on niin helvetin heikko, se vuotaa verta jokaikinen päivä. Mä olen yrittänyt miettiä, että miten osaisin sanoin kertoa miltä musta tuntuu. Jos joku näkisi mun sisälle, niin varmasti tipahtaisi polvilleen.

Mä olen tehnyt henkistä kuolemaa. Se ääretön ikävä syö mua sisältä. Se nakertaa pienen palan kerrallaan ja jättää jälkeensä aina isomman osan tyhjyyttä. Tyhjyyttä, mikä ei koskaan täyty. Tuntuu siltä, että en ole enää kokonainen ihminen. Ikävä, kyyneleet ja jokapäiväinen havahtuminen siihen, että en näe Matias koskaan, enkä saa häntä enää koskaan syliin. 

Kun Matias eli, niin tuntui pahalta, kun en saanut häneltä kipuja ja sairautta pois. Olisin ottanut sen kaiken koska vaan itselleni, jos vaan Matias olisi saanut elää. Tuntuu, että ehkä ne kivut sitten lopulta siirtyikin muhun. Ne siirtyi suoraan mun sydämeen, koska sinne sattuu, sinne sattuu todella lujaa.

Vaikka tiesin aina, että meillä oli todella erityinen suhde, niin ehkä vasta nyt ymmärtää kuinka merkityksellinen meidän yhteinen elämä oli. Me ei oltu vaan isä ja poika, me oltiin yhtä, koska nyt kun toinen on poissa, niin toisesta on jäljellä enää puolet. Ja se elämä mikä elettiin. Se elämä sisälsi loputtoman määrän rakkautta, mutta se jätti myös paljon arpia ja jälkiä. Sellaisia jälkiä, jotka eivät koskaan parane.

Joskus mietin, että mikä tarkoitus tällä kaikella oli. 8-vuoden jumalaton taistelu elämästä kuolemaa vastaan. 8-vuotta työnsin sairautta syrjään ja yritin mahdollistaa pienelle pojalle mahdollisuuden elää ja kokea. Se kaikki vaati luonnetta, asennetta ja periksiantamattomuutta. Matiaksella sitä oli ja mulla vähintään yhtä paljon. Yhdessä yritettiin ja tehtiin, kunnes yhtenä aamuna kaikki päättyi. Kaiken sen 8-vuoden elämän jälkeen, kaikki päättyi mun käsivarsille. Toinen meistä pääsi taivaaseen, toiselle jäi tyhjä syli täynnä ikävää ja surua.  

Mä en voi vieläkään käsittää, että mä käyn juttelemassa mun omalle 8-vuotiaalle pojalle hautausmaalla. Ei se voi olla todellista. Kun hautausmaa lähestyy, mun kurkkua kuristaa ja kyyneleet nousee silmiin. Jos mä fyysisesti painan 80 kg, niin haudan edessä siitä painosta on jäljellä puolet. Siltä se tuntuu. Joskus mun tekee mieli pyytää Matiakselta anteeksi. Anteeksi siitä, että en pystynyt estämään Matiaksen kuolemaa. Joskus tuntuu pahalta olla haudan edessä heikko. En haluaisi, että Matias näkee itkevän isän. 

Haluaisin, että Matias voisi näyttää kavereille taivaassa, että toi on mun iskä. Se on maailman kovin, sitkein ja periksiantamattomin iskä. Iskä, jolla on suuri sydän ja leveät hartiat, joilla kantaa elämää. Mutta, aina sitä vaan lyhistyy ja ne hartiat ei sitten enää jaksanut kantaa kuolemaa. Tiedän, että on vahvuutta olla heikko ja niin tietää Matiaskin.

Ja kyllä, aika kuivaa kyyneleet, suru muuttaa muotoaan  ja muita kliseitä, mutta nyt ne ei auta. Jos meillä oli kivinen tie Matiaksen kanssa, niin mä jatkan sillä samalla tiellä vielä pitkään. Tiedän kyllä, että sekin polku vielä tasoittuu ja sitä on helpompi kulkea. Vielä joskus on helpompi hengittää. 

Lohtua tuo toivo jälleennäkemisestä. Niin kuin Mikko Harjun laulussa lauletaan: ”Ja ehkä ikuisuudessa vielä joskus kuljen sun kanssa Sä olit timantti jollaista ei pitänyt olla” 

Elämä on opettanut kovalla kädellä, kuolema vieläkin kovemmalla. 8-vuotta selvisin Matiaksen kanssa ja selviän kyllä jatkossakin. Ja tulee vielä sekin päivä, kun kipu helpottaa ja suru muuttuu kauniiksi muistoiksi, mutta se päivä ei ole vielä tänään. 

Uskalla rakastaa, uskalla luopua

7.11.2021 tulee kaksi kuukautta Matiaksen kuolemasta. Tähän vajaaseen kahteen kuukauteen mahtuu melkoinen tunteiden vuoristorata. Ja kyyneleet, niitä surun, ikävän ja kaipuun kyyneleitä on vuodatettu miljoonia ja miljoonia. Se vahvuus mikä mussa oli Matiaksen eliniän aikana on muuttunut heikkoudeksi. Mutta on myös vahvuutta olla heikko ja sitä mä nyt olen. Nyt on miehestä ja isästä riisuttu kaikki.

Isä ja poika, ikuisesti!

Tähän pariin kuukauteen on mahtunut Matiaksen kuolema, pukeminen ja viimeinen näkeminen terveyskeskuksen kappelissa, hautajaiset ja muistotilaisuus. Hautajaisten jälkeen tuli jotenkin lohdullinen olo. Aurinko alkoi paistaa, kun olin laskenut pojan hautaan. Matias oli päässyt perille. Haudalla oli alkuun hyvin lohdullista käydä, mutta sekin on muuttanut muotoaan. Kävelen Matiaksen haudalle, kyykistyn haudan eteen ja purskahdan itkuun. Se itku tulee jostain niin syvältä, että se jopa pelottaa. Samalla tulee sellainen tunne, että kaikki mitä mun sisällä on, tyhjenee siiheen paikkaan. Jos näkisin itseni siinä tilanteessa ulkopuolelta, niin siinä haudalla olisi isä, josta näkyy pelkkä ulkokuori, koska sisällä on pelkkä tyhjyys.

Aikoinaan, kun Matiaksen sairaus selvisi, olisin voinut alkaa vieraannuttamaan itseäni Matiaksesta, suojellakseni itseäni. Sellainen vaihtoehto ei käynyt koskaan edes mielessä vaan se mikä syntyi 7.8.2013, kun Matias syntyi oli rakkaus. Se rakkaus oli molemminpuolista. Se oli pyyteetöntä, se oli niin suurta, että se sai jopa kuoleman odottamaan. Matias tuli kiireellä tähän maailmaan, koska hän varmasti tiesi, että nyt on kiire elää. Mä en työntänyt Matiasta pois, mutta sairauden työnsin. Mä päätin, että me eletään normaalia elämää, vaati se mitä vaan. Matias ei saisi jäädä mistään paitsi ja mitään ei jätetä tekemättä siksi, että papereissa lukee useampi diagnoosi. Kaikki mitä Matias ei pystynyt tekemään, niin mä pystyin.

Kun niin kovasti yritettiin, elettiin ja taisteltiin, niin alkuun oli vaikea hyväksyä, että tulikin asia, jolle en voinut tehdä mitään. Se asia oli kuolema. Meillä on kotona Matiaksen kuva seinällä. Kuoleman jälkeen katsoin tuota kuvaa ja mulle tuli Matiaksen katseesta sellainen tunne, että Matias olisi sanonut, että ”isi, miksi annoit mun kuolla” Mä yritin mielessäni vastata Matiakselle, että isi ei voinut sille mitään. Se ajatus sattui syvälle ja laittoi miettimään, että jätinkö mä jotain tekemättä. Annoinko Matiaksen lähteä liian aikaisin. Kun hautajaiset oli ohi ja katsoin kuvaa, niin se tietty katse oli hävinnyt, olin antanut itselleni anteeksi.

Nyt, kun aikaa on kulunut, niin olen osannut jäsentää ajatuksia. Nyt muistan Matiaksen viimeisen illan tarkemmin. Ennen kuin laitoin Matiaksen sänkyyn nukkumaan, niin se katse oli jotenkin tyhjä. Se oli sellainen katse, että Matias oli lähdössä, Matias oli jo tarttunut enkeliä kädestä kiinni ja mä en sitä huomannut. Mun olisi pitänyt nähdä se. Ehkä siksi Matias odotti, että isi herää aamulla ja lähtee sitten, isin sylissä.

Me on aina uskallettu rakastaa, siis aina! Voi tuntua oudolta, kun sanon, että pitää uskaltaa rakastaa, mutta se tarkoitaa juuri sitä, että kun tietää, että toisesta joutuu luopumaan, niin silloin pitää olla rohkeutta rakastaa. Pitää uskaltaa avata sydämensä vaikka tietää, että se sydän tulee särkymään. Nyt on aika, kun pitää uskaltaa luopua. Se luopuminen ei tarkoita unohtamista, se ei tarkoita sitä, että ikävä tai suru poistuu, se ei tarkoita, että rakkaus katoaisi. Se tarkoitaa sitä, että se elämä mikä on kantanut tähänkin asti, kantaa edelleen. Se tarkoittaa uutta elämää ilman Matiasta, uutta elämää surun ja ikävän kanssa, uutta elämää olemalla vahvasti heikko.

Pitää hyväksyä, että Matias ei kulje enää mun rinnalla täällä maan päällä, mutta Matias kulkee aina mun sydämessä ja muistoissa. Pitää hyväksyä se, että en välttämättä ole enää sama mies kuin ennen. Pitää hyväksyä kaikki kipu, ikävä ja kaipuu.

Yhtenä päivänä kävin haudalla. Normaaliin tapaan kyykistyin haudan eteen ja mun piti jutella Matiakselle. En saanut sanotuksi mitään, yhtään sanaa ei tullut ja sitten purskahdin itkuun. Sitten yhtäkkiä koko vartaloon tuli lämmin tunne. Ihan kuin haudasta olisi tullut lämmintä ilmaa. Itku loppui ja sanoin, että kiitos Matias!

Kiitos Matias, että olit mun mun elämässä. Kiitos, että olit mun poika. Kiitos, kun opetit mua elämästä ja siitä mikä elämässä on tärkeää. Kiitos, kun teit musta paremman ihmisen. Kiitos, kun luotit ja annoit elämäsi isin käsiin. Meissä virtasi sama veri ja se Ahosen veri virtaa edelleen isissä. Siksi sä olet aina osa mua ja mä olen aina osa sua.

Viimeinen matka

Istun koneen ääressä ja tuijotan näyttöä. Mietin, että miten ikinä pystyisin kertomaan teille ne tunteet, joita mun sisällä on. Matias siunattiin haudan lepoon viime lauantaina. Se oli elämäni raskain päivä. Jos joskus koeteltiin niitä hartioita ja käsivarsia, joilla Matiasta kannoin, niin se oli hetki, kun tartuin poikani arkun kahvasta kiinni!

Nostat oman pienen poikasi pienen arkun ja lähdet kävelemään kohti kirkon alttaria samalla kuin urut soittaa Maan korvessa kulkevi lapsosen tie -virttä. Mä kirjaimellisesti tukehduin sisältä päin ja en meinannut kyyneleiden läpi nähdä eteeni. Mun sydäntä oli satutettu lopun iäksi, jotain kuoli mun sisällä, elämä löi todella lujaa vasten kasvoja. Vielä kerran kannoin Matiasta. Se oli viimeinen matka ja koko 8-vuoden aikana se oli raskain matka ikinä! Mutta se mitä mun sisältä kuoli, ei ollut rakkaus. Se ääretön rakkaus Matiasta kohtaan säilyy aina! Sitä ei edes kuolema voi meiltä viedä.

Se, että mä olen itkenyt miljoona kyyneltä Matiaksen kuolemalle, niin olen itkenyt myös omalle itselleni. Ehkä tämä kuva kertoo kaiken. Katsoin itseäni tästä kuvasta ja mietin, että tältä näyttää isä, jolta vietiin oma pieni poika. Tältä näyttää isä, jonka elämä on murtanut. Isä, joka nousi poikansa kanssa aina ylös, kun elämä oli laittanut polvilleen. Nyt joudun nousemaan yksin ja se nousu on ollut melkoista kompurointia.

Matiaksen siunaustilaisuus oli niin kaunis. Sinä maailman ihanin pappi, joka siunasit Matiaksen, niin haluan kiittää sinua koko sydämestäni, että teit Matiaksen siunaamisesta Matiaksen näköisen. Se oli sen äärettömän surun keskellä äärettömän kaunista! Nöyrä kiitos ja kumarrus sinulle!

Matiaksen sielulla on nyt rauha, Matias on saatettu haudan lepoon ja Matiaksella on nyt hyvä olla. Meillä on nyt paikka, jossa voidaan käydä hiljentymässä ja juttelemassa Matiakselle.

Matias, isi polvistuu sun edessä! Sä olit taistelija, sä olit äärettömän vahva ja sulla oli valtava halu elää. Yhdessä me rikottiin rajoja, me taisteltiin loppuun asti! Nyt se taistelu on vaimennut. Isillä alkoi nyt oma taistelu, että mä pääsen vielä polviltani ylös. Mutta isi lupaa sulle, että se vahvuus mikä meissä oli, asuu isissä edelleen. Yhdessä me näytettiin maailmalle, että me pärjätään ja kestetään mitä vaan. Isi kantoi ja sä pidit kiinni! Isin hartiat kantaa elämää jatkossakin.

Ja Matias, sitten kun aika on ja isi haudataan sun viereen, niin sitten me nähdään. Sitten me ei tarvita enää isin käsivarsia, ei tarvita erikoispolkupyörää, ei pyörätuolia, ei mitään! Sitten me ollaan vapaita ja voidaan tehdä mitä vaan.

Rakas poikani! Meidän matka jatkuu edelleen. Vaikka ne polut on maan päällä ja taivaassa, niin näytetään edelleen maailmalle mistä meidät on tehty. Ja edelleen, niin kuin siinä laulussa lauletaan, ”täytyy olla lujasta luusta, että selviytyy”, niin siitä luusta meidät on tehty.

Rakkaudella

-isi-

Arvostatko sinä elämää?

Koronavirus ja erityislapsi. Matiaksen tapauksessa sairastuminen koronavirukseen tarkoittaisi sitä, että se olisi viimeinen virustauti, jonka Matias sairastaisi. Matiaksen sairauden aiheuttaman hengitysvaikeuden takia Matias ei tulisi enää kestämään koronaviruksen oireita.

Kuplassa ei voi kukaan elää. Emme ole eläneet mekään. Me ollaan aina eletty normaalisti ja koska perheessä on muitakin lapsia, niin ei olla voitu välttyä flunssalta, infektioilta ja muilta taudeilta. Koskaan ei olla kuitenkaan tieten tahtoen vierailtua paikoissa, jossa joku on kipeä tai otettu vieraita vastaa, jos joku vieraista on ollut kipeä.

Viime päivinä olen lukenut somesta kuinka vanhemmat kertovat, että heidän lapsensa tapaavat kavereita normaalisti. Kaupungin keskustoissa näkyy nuorisoa isommissa porukoissa viettämässä aikaa. Eläkeläiset istuvat ja kokoontuvat kahviloissa. Uuteen kauppakeskukseen jonotetaan ihan kuin mitään koronavirusta ei olisikaan.

Onko elämä aina ruusuilla tanssimista? Ei ole! Ei edes silloin, kun maailmaa ei vaivaa virusepidemia. Mä olen elänyt kuusi vuotta oman rakkaan ihanan erityislapseni rinnalla. Mä pelkään joka päivä sitä hetkeä, kun menetän Matiaksen. Mä en ole voinut tehdä asioita, joita olisin halunnut. Mä en ole voinut tarjota Matiakselle niitä kokemuksia ja sellaista elämää, jonka poika olisi ansainnut. Mä olen joutunut sanomaan muille lapsilleni, että te tulette menettämään pikkuveljenne. Mä olen joutunut sanomaan itselleni, että sä menetät nuorimman lapsesi varhaisessa vaiheessa.

Nämä on totuuksia, joiden kanssa olen elänyt, joiden kanssa elän jatkossakin. Kyllähän mä olisin voinut alkaa vieroittamaan itseäni omasta pojasta. Olisin voinut laittaa Matiaksen laitokseen ja jatkaa elämääni sairaudesta välittämättä. Elämä on kuitenkin otettu vastaan sellaisena kuin se on tullut. Se on tullut raadollisena, se on tuonut itkua, surua, pelkoa ja epätoivoa. Mutta sitäkin enemmän se tuonut rakkautta ja ennekaikkea se on tuonut elämää. Ei ehkä sellaista elämää, kun isänä olisi oman poikansa kanssa toivonut, mutta kuitenkin elämää. Elämää, jonka edessä olen nöyrä, jota kunnioitan ja arvostan.

Sinä nuori, aikuinen, vanhempi, ikäihminen, joka luet tätä. Arvostatko sinä elämää? Pystytkö sinä kunnioittamaan muiden elämää ja pystytkö ajattelemaan muita ihmisiä? Mä haluaisin mennä toimistolle etätöiden sijaan, mä haluaisin käydä lounaalla työkavereiden kanssa, mä haluaisin tavata asiakkaita, haluaisin käydä salilla, käydä kylässä mun vanhemmilla, haluaisin, että lapset voisivat mennä ja tavata kavereitaan, haluaisin mennä avovaimoni kanssa viikonlopuksi johonkin minilomalle, mutta ennen kaikkea haluaisin, että Matias olisi terve.

Siihen ei vaan mikään ajatus ja teko auta, mutta pienillä teoilla voin ainakin omalta osaltani varmistaa, että Matias välttyisi koronavirukselta. Ei kouluja ole suljettu minkään pienen vartoimen takia, eikä suositusta välttää sosiaalisia kontakteja ole tehty ihmisten kiusaamiseksi.

Poikkeuksellinen tilanne vaatii poikkeuksellisia toimia. Pyytäisinkin kaikkia pysähtymään ja miettimään hetkeksi, että kaatuuko se elämä siihen, jos oma lapsi ei saa tavata kavereita. Kaatuuko elämä siihen, että et pääse shoppailemaan, keikalle, ystäviä tapaamaan, lomamatkalle jne. Läheskään kaikki ei pysty tekemään etätöitä ja joidenkin osalta saattaa mennä jopa työpaikka alta tai tulla lomautetuksi. Taloudellisia vaikeuksia tulee varmasti ihan kaikille meistä. Joillekin lapsille kouluruokailu saattaa olla päivän ainut lämmin ruoka.

Arvostatko sinä elämää ja toisen ihmisen elämää niin paljon, että pystyt kaikista arjen ja elämän vaikeuksista huolimatta noudattamaan annettuja ohjeistuksia?

Mä olen aina kirjoittanut suoraan ja taas kerran teen niin. Mä en halua, että Matias tai kukaan muukaan ihminen saa koronaviruksen ja menehtyy siihen siksi, että juuri sinä et välitä itsestäsi tai muista ihmisistä. Aina ei elämässä saa mitä haluaa ja joskus joutuu tekemään uhrauksia ja tekoja, jotka eivät ole miellyttäviä. Minä, jos kuka tiedän kuinka arvokas elämä on ja kuinka hauras se voi olla. Se elämän hauraus on juuri nyt meidän kaikkien käsillä. Olkaamme siis vastuullisia ja annetaan elämän voittaa!

Elämästä ja kuolemasta

Matiaksella oli tänään TAYS-päivä. Tavattiin Matiaksen neurologi, hoitaja, fysioterapeutti ja sosiaalityöntekijä. Keskusteltiin Matiaksen asioista ja voinnista yleisesti, apuvälineistä, kuntoutusjaksoista, vanhempien avunsaannista ja jaksamisesta. Muistan, kun Matias oli ihan pieni ja näitä käyntejä alkoi olemaan, niin jokaisen käynnin jälkeen oli kuin olisi juossut maratonin. Tänään tuli pitkästä aikaa vähän samanlainen fiilis.

Tänään nousi aika paljon ajatuksia mieleen. Kun vanhemmilta kysyttiin, että miten jaksatte, niin vastasin kyllä jotain, mutta mielessäni mietin, että miten mä oikeasti jaksan. En osaa vastata siihen vieläkään. En vaan enää tiedä mikä on normaalia ja mikä ei. Puhuttiin myös Matiaksen päivittäisestä hoitamisesta ja sen fyysisyydestä. Kerroin, että Matias nukkuu mun luona kerrossängyn yläsängyssä, kuinka nostelen ja liikuttelen Matiasta ja miten me käydään saunassa ja suihkussa. Kerroin myös, että en tarvitse mitään apuja tai apuvälineitä päivittäisiin asioihin ja että se ei ole raskasta. No onhan se raskasta, mutta en mä osaa enää sitäkään arvioida kunnolla.

Puhuttiin myös Matiaksen kuolemasta. Siitä miten se mahdollisesti menee ja kaikesta siihen liittyvästä. Puhuttiin asioista, mitä voi jo nyt tehdä ja mitä asioita voi valmistella. Jos vaikka kävisi niin, että kuolema tulisikin äkillisesti ja vaikka esimerkiksi päiväkodissa, niin miten Matias siirretään päiväkodista pois. Tässä tapauksessa pojan voisi kuljettaa itse, mutta en tiedä pystyisinkö siihen. Kylmää niin helvetisti koko ajatus.

Olisin niin toivonut ja halunnut Matiakselle erilaisen elämän, elämän terveenä. Tänään juuri mietin, että jos se vaan olisi mahdollista, niin jäisin töistä pois ja olisin Matiaksen kanssa kotona. Elämä Matiaksen kanssa on sitä, että vaikka kuinka se henkinen taakka painaa harteilla, niin on vaan jaksettava. Ei ole mitään muuta vaihtoehtoa. Ja juuri siksi tuota omaa tilaa on niin vaikea arvioida. Elämä on sitä mitä se on tällä hetkellä, tällä minuutilla. Kuusi vuotta sitten tuli selväksi, että Matiaksen elämää ei voi eikä tarvi suunnitella pidemmälle. Kuusi vuotta eletty stressitilassa, eletty löyhässä hirressä vuodesta toiseen. Kuusi vuotta elämää on värittänyt Matiaksen kehitysvammaisuus, epilepsia, kohtaukset, hengityskatkokset, hengitysvaikeudet, sairaalareissut, infektiot, limaisuus ja kaikki mahdolliset arjen haasteet. Kuusi vuotta ollaan yritetty, tehty kaikki mahdollinen ja mahdoton. Hoidettu kotona, huolehdittu ja rakastettu. Joka ikinen tunti, minuutti ja sekunti ollaan huolehdittu siitä, että Matiaksella olisi hyvä olla ja että Matias saa olla kotona. En pysty koskaan kuvailemaan miten ylpeä Matiksesta olen. Matias on mun elämän sankari! Se voima ja tahto mikä tuossa pikkumiehessä on! Se elämän roihu! Matias ei tiedä mitä luovuttaminen on! Mä aina ajattelen, että me vanhemmat ollaan edellä raivattu sitä elämän polkua Matiakselle ja Matias on sitkeästi seurannut sitä polkua.

Mutta tulee sekin aika, kun tämä kaikki loppuu. Loppuu se fyysinen rasitus, loppuu se henkinen taakka ja sitten alkaa uusi tie, mikä sekin on kuoppainen ja kivinen. Aika sitten joskus silottaa sen tien ja ajatukset siitä, että voi olla itselle armollinen, kun on yrittänyt ja antanut kaikkensa. Se tyhjyys vaan pelottaa. Se hetki, kun ei ole enää kiire mihinkään. Se hetki, kun pelko ja toivottomuus loppuu. Se, kun joku ottaa sen löyhästi kiinni olleen köyden pois kaulalta. Ehkä sitä sitten joskus osaa arvostaa omaa itseään ja sitä kuinka paljon on oman lapsen elämän eteen yrittänyt tehdä. Ehkä sitä ei katkeroidu siitä, että multa vietiin pieni lapsi. Ainakin muistoja ja kokemuksia ollaan hankittu ja täysillä tätä elämää eletty. Ehkä ne on sitten asioita, jotka kannattelee elämää jatkossa.

Tänään Tayssissa sovittiin seuraava aika puolen vuoden päähän ja kyllä me sinne mennään. Joulu lähestyy ja me kuunnellaan Matiaksen kanssa raskasta joulua ja valmistaudutaan joulun viettoon.

”Jos vielä eksynkin tähdeksi taivaalle
Mut kädestäin viet joulun onnelaan
On aika rohkeuden katseiden kirkkaiden
Vain reimuiten ainaisten lapsien”

Kaikki tiet vie tuonelaan


”Kaikki päättyy aikanaan
Kaikki syntyy luopumaan
Kaikki tiet vie tuonelaan
Elämä liittyy kuolemaan
Ja juuri siksi mä omistan, sulle laulun kauneimman
Annoit mulle unelman, matkan uskomattoman
Ootko siellä, kun mä tuun? ”

Tekisi mieli vaan jättää tämä kirjoitus tähän. Niin paljon nuo Reino Nordinin kyynelten virta laulun sanat saa tunteita pintaan. Tekisi mieli mennä ulos, huutaa ja kirota sitä kuinka epäreilua elämä on. Tekisi mieli nostaa kädet pystyyn ja huutaa, että mä en jaksa enkä mä pysty, mutta ei ole sellaista vaihtoehtoa. Tekisi mieli erota kirkosta, sanoa, että jos tuolla ylhäällä joku on, niin helvetin julma taho se sitten on. Ei auta rakkaus, ei auta välittäminen, ei auta huolenpito, ei auta mikään, kaikki tiet vie tuonelaan.

Mulla on ihanat lapset, mulla on ihanat vanhemmat ja sisko, mulla on ihana, välittävä ja ymmärtävä naisystävä, mutta mitä mä oon? Mä olen rikkinäinen ihminen, mies, miesystävä ja ennen kaikkea kuolemansairaan pojan isä. Monestin olen miettinyt ja mielessäni antanut Matiakselle luvan lähteä täältä, jos on oikein paha olla. Enää en tiedä toivonko sitä Matiaksen takia, itseni takia vai molempien takia. Toinen meistä kuolee fyysisesti, toinen henkisesti. Sitten mä kirjoitan tänne blogiin näitä ajatuksiani ja tajuan, että mä kirjoitan kuolemasta, siis jumalauta kuolemasta!!

Illalla olet naisystävän kainalossa, jossa on turvallinen ja hyvä olla ja olet onnellinen. Aamulla otat henkeä haukkovan poikasi sängystä, annat lääkkeet, yrität saada vatsan toimimaan, käytät suihkussa, imet imulaitteella limaoksennusta pojan suusta, laitat aamuruuan ja saat vihdoin pojan rauhoittumaan tuoliinsa. Mä tiedän ja ymmärrän, että en voi tehdä enempää, mutta sitä on vaan niin vaikea hyväksyä.

Ei ole toivoa, on vaan kylmä totuus tulavasta. Onneksi on naurua, hymyä ja onnea, mutta samalla niin helvetisti kyyneliä. Pitäis jaksaa ja osata olla hyvä isä muillekin lapsille, mutta en koe siinä aina onnistuvani. Ja vaikka mä aina koen, että kyllä mä jaksan, niin ehkä en aina jaksakaan. Ymmärrän omat voimavarani, ymmärrän ja hyväksyn miten asiat on, hyväksyn, että elämä on tällaista enkä missään vaiheessa luovuta vaikka ottaisi kuinka koville.

Mutta välillä on paha olla ja silloin mä kirjoitan ne ajatukseni tänne. En edes mieti millaista tällaisia tekstejä on lukea. No, ei varmaan aiheuta mitään ilon ja riemun kiljahduksia, mutta niin ei ole tarkoituskaan. Mutta kertokoon tämä elämästä, kirjaimellisesti sellaisesta elämästä, josta ei hengissä selviä. Itseni mukaan lukien, muistakaa ihmiset välittää, rakastaa ja pitää toisista huolta. Olkaa inhimillisiä, sitä ei tässä maailmassa ole koskaan liikaa.

Oikein hyvää pääsiäistä!

Särkyneiden sydänten tie

Mulla on ollut lapsivapaa viikko, niin on ollut taas aikaa miettiä kaikkea mahdollista elämän ja kuoleman väliltä. Matiaksen asioita kun miettii, niin ne ajatukset liittyy valitettavasti myös aika usein tuohon kuolemaan.

Arjen keskellä mietin Matiaksen päiviä ja elämänvaiheita. Kun terve lapsi on päiväkodissa, niin hän tutustuu muihin lapsiin, osa lapsista muuttaa, osa siirtyy toiseen päiväkotiin ja välillä tulee uusia lapsia.

Mites Matiaksella. Matiaksen pienestä päiväkotiryhmästä kaksi on lähtenyt ja he ovat nyt enkeleinä tuolla jossain. Vähän erilainen ja niin helvetin raadollinen elämä. Tavalla tai toisella Matiaksen elämässä on kokoajan kuolema läsnä. Ei sitä voi aina edes käsittää.

Tai kun Matias on Tays Pitkäniemen lasten kuntoutusyksikössä hoitojaksolla. Ei niitä Matiaksen kavereita siellä ole kovin helpolla elämällä siunattu. Heitä kaikkia kun katsoo, niin tulee niin jumalatton toivoton olo. Lohdullista on, että on meitä vanhempia ja hoitajia, jotka huolehtii heistä kaikista ihan sinne loppuun asti.

Jotkut on joskus sanonut, että ei näitä tekstejä pysty itkemättä lukemaan. Voin kertoa, että ei näitä tekstejä pysty itkemättä kirjoittamaan. Vaikka niin kivinen ja kuoppainen tie on annettu, niin laulun sanoin kyllä me kuitenkin yritetään kulkea sitä särkyneiden sydänten tien valoisampaa puolta.

Erityiskiitos sinne pohjoiseen Tanja T. kun muistutit mua näistä Suvi Teräsniskan biiseistä, joita en ollutkaan vähään aikaan kuunnellut

Iskä kyllä kantaa ❤