Arpia ja avohaavoja

Muistan kuinka nuorena suunnittelin ja käsikirjoitin omaa elämää. Pitkään se menikin käsikirjoituksen mukaan kunnes joku päivä huomasin, että asiat ei enää menekään niin kuin olin suunnitellut. Elämää ei voinutkaan käsikirjoittaa.

Olin viime lauantaina kantamassa setää viimeiselle matkalle. Se sai taas ajattelemaan elämää. 11 vuotta sitten menetin parhaan kaverin, serkun, auto-onnettomuuden seurauksena. En ikinä unohda miten serkun arkku painoi niin paljon vaikka ei se todellisuudessa painanut paljon. Se henkinen taakka teki siitä todella raskaan. Vajaa 10 vuotta tästä, niin olin kantamassa serkun äidin hautaan ja nyt viime lauantaina serkun isän, mun sedän haudan lepoon. Setä oli mulle kuin toinen isä. Olen kantanut koko perheen hautaan. Mun parikymppinen kummipoika on menettänyt elämässään isän, mummon ja papan. Ylpeänä olen katsonut kuinka kaiken sen helvetinmoisen surun ja vastoinkäymisten keskellä pojasta on kasvanut vastuullinen nuori mies. Onneksi hänelläkin on sitä Ahoslaista sitkeyttä ja periksiantamattomuutta. Kohtuuttomasti on elämän tuulet puhaltanut, mutta sitkeästi on pystyssä pysynyt.

Melkein seitsemän vuotta sitten mä sain mun ristini kannettavaksi. Terve poika syntyi, joka ei sitten ollutkaan terve. On kuin eilinen päivä, kun neurologi kertoi, että kyseessä tulee olemaan lapsen varhainen menehtyminen. Se on edelleen tunne kuinka sydän revitään rinnasta. Se sydän ei ole koskaan parantunut.

Viime päivinä olen miettinyt kuinka arpinen sydän voikaan olla. Osa noista arvista on parantunut paremmin, osa huonommin. Matiaksen sairaus on mulle avohaava, joka ei varmaan arpeudu koskaan. Matiaksella on erittäin hyvä äiti. Mulla on avovaimo, josta voisin sanoa Mikko Harjun sanoin, että sä olet timantti, jollaista ei pitänyt olla. Mulla on maailman parhaat lapset, sekä omat että avovaimoni lapset. Mutta vaikka kuinka mulla on rakkautta ja läheisyyttä ympärillä, niin sen tuskan kanssa, mitä mulla on sydämessä, sen kanssa olen aina yksin. Kukaan ei voi nähdä eikä tuntea sitä epätoivoa, pelkoa eikä surua. Kukaan ei pysty sitä tuskaa ottamaan mun sisältä pois, ei koskaan.

Viime lauantaina mietin, kun kannoin sedän arkkua, että miten helvetissä mä ikinä selviän siitä, kun arkussa onkin Matias. Samalla mä tiedän, että kyllä mä selviän. Sehän tässä mun elämässä onkin, kun ei voi olla heikko. Tai voi, mutta ei määräänsä enempää. Ei ole sellaista vaihtoehtoa, että mä voisin sanoa, että nyt en enää jaksa. Tai on sellainen vaihtoehto, mutta ei mun luonteelle.

Ehkä se mun elämän avohaava sitten joskus parantuu. Ehkä mä vielä saan rauhan sielulleni. Ehkä mä vielä joskus saan sanoa itselleni, että Mika, sinä riitit, sinä teit kaikkesi!

”minussa on arpia, joita ei voi piilottaa”

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.