Niin maan päällä kuin taivaassa

Lauantaiaamu. Lähdettiin tyttären kanssa kohti koulun kevätjuhlaa. Kevätjuhlaan sai osallistua vain yksi vanhempi ja sovittiin, että äiti osallistuu. Katselin koulun pihassa, kun tytär lähti kävelemään kohti omaa luokkaa. Tyttären koulu on siis sama, jossa Matiaskin aikoinaan oli. Tuijotin koulun pihaan ja mietin, että mun pitäisi nyt olla työntämässä Matiasta pyörätuolissa kohti omaa luokkaa.

Hyppäsin takaisin autoon ja aloin itkeä. Lähdin ajamaan kohti hautausmaata, kun mun pojan kevätjuhlat oli siellä. Yritin pidätellä itkua, että näen jotenkin eteeni. Kyykistyin Matiaksen haudan eteen ja sanoin: ”Moikka isin vauvapoika, hyvää kevätjuhlaa sinne taivaaseen” Mitään muuta en saanut sanottua. Voi, kun osaisin kuvailla sen tunteen. Tyhjä katse hautakiveen, lohduton itku ja miljoonat kyyneleet. Se on niin jumalattoman raadollista. Ihan kuin sun sisällä ei olisi mitään, ihan kuin sulta vietäisiin sinä hetkenä ihan kaikki. Se kaikki elämän roihu, elämänhalu, voima, tahto ja asenne mitkä mussa on, riisutaan oman pojan haudan edessä.

Mietin, että elämässä voi olla aika paljon kontrastia. Yhden lapsen vien koulun kevätjuhlaan, toista lasta menen katsomaan hautausmaalle. Kevätjuhlat oli mun elämässä ekaa kertaa niin maan päällä kuin taivaassa.

Pääsin takaisin kotiin, katsoin Matiaksen kuvaa seinällä ja itkulle ei meinannut tulla loppua. Matiaksen kuvakin muuttui jotenkin niin eläväiseksi. Ihan kuin poika olisi ollut läsnä. Tuo pieni vakavasti sairas erityinen poika toi eläessään rauhan ja turvallisuuden tunteen mun elämään ja sydämeen. Matiaksella oli ainutlaatuinen ja erityinen tapa rauhoittaa aina se tila missä hän oli. Siksi mun sydän on ollut 9-kuukautta levoton, kun jäljellä ei ole enää kuin rakkaus ja muistot.

Kaikesta kivusta ja ikävästä huolimatta, olen kuitenkin onnellinen siitä, että Matias on nyt paikassa, jossa hänellä on hyvä olla. Millään muulla ei ole väliä. Ihmiset puhuu aina, että suru muuttaa muotoa ja ajan kanssa helpottaa. Mä olen sitä mieltä, että mun sydämeen lyötiin puukko tiistai aamuna 7.9.2021 ja se on mun sydämessä niin syvällä, että se ei lähde vetämällä pois. Ei mun eikä kenenkään muun toimesta. Ei tänään, ei kuukauden tai vuoden päästä, ei koskaan.

Ja edelleen kaiken sen kivun ja ikävän keskellä olen ylpeänä ja onnellisena muistellut mun ja Matiaksen erityistä matkaa. Se tahto ja voima mikä meissä oli. Se elämänhalu, taistelu ja se liekki mikä meissä paloi, ei sammu koskaan. Meidän rakkaus ja liekki on ikuinen. Me oltiin ja ollaan voimakastahtoiset isä ja poika! Jos elämä laittoi toisen polville, niin toinen nosti pystyyn. Me ei puhuttu vaan me tehtiin. Mitä korkeampi este, sen parempi.

Ääretön rakkaus ja yhteenkuuluvuus aiheuttaa äärettömän kivun ja ikävän. Vaikka mun sydän on lävistetty, niin mä jaksan elää ja mennä eteenpäin, koska mä olen Matiaksen iskä!

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggaajaa tykkää tästä: