Kaikki tiet vie tuonelaan


”Kaikki päättyy aikanaan
Kaikki syntyy luopumaan
Kaikki tiet vie tuonelaan
Elämä liittyy kuolemaan
Ja juuri siksi mä omistan, sulle laulun kauneimman
Annoit mulle unelman, matkan uskomattoman
Ootko siellä, kun mä tuun? ”

Tekisi mieli vaan jättää tämä kirjoitus tähän. Niin paljon nuo Reino Nordinin kyynelten virta laulun sanat saa tunteita pintaan. Tekisi mieli mennä ulos, huutaa ja kirota sitä kuinka epäreilua elämä on. Tekisi mieli nostaa kädet pystyyn ja huutaa, että mä en jaksa enkä mä pysty, mutta ei ole sellaista vaihtoehtoa. Tekisi mieli erota kirkosta, sanoa, että jos tuolla ylhäällä joku on, niin helvetin julma taho se sitten on. Ei auta rakkaus, ei auta välittäminen, ei auta huolenpito, ei auta mikään, kaikki tiet vie tuonelaan.

Mulla on ihanat lapset, mulla on ihanat vanhemmat ja sisko, mulla on ihana, välittävä ja ymmärtävä naisystävä, mutta mitä mä oon? Mä olen rikkinäinen ihminen, mies, miesystävä ja ennen kaikkea kuolemansairaan pojan isä. Monestin olen miettinyt ja mielessäni antanut Matiakselle luvan lähteä täältä, jos on oikein paha olla. Enää en tiedä toivonko sitä Matiaksen takia, itseni takia vai molempien takia. Toinen meistä kuolee fyysisesti, toinen henkisesti. Sitten mä kirjoitan tänne blogiin näitä ajatuksiani ja tajuan, että mä kirjoitan kuolemasta, siis jumalauta kuolemasta!!

Illalla olet naisystävän kainalossa, jossa on turvallinen ja hyvä olla ja olet onnellinen. Aamulla otat henkeä haukkovan poikasi sängystä, annat lääkkeet, yrität saada vatsan toimimaan, käytät suihkussa, imet imulaitteella limaoksennusta pojan suusta, laitat aamuruuan ja saat vihdoin pojan rauhoittumaan tuoliinsa. Mä tiedän ja ymmärrän, että en voi tehdä enempää, mutta sitä on vaan niin vaikea hyväksyä.

Ei ole toivoa, on vaan kylmä totuus tulavasta. Onneksi on naurua, hymyä ja onnea, mutta samalla niin helvetisti kyyneliä. Pitäis jaksaa ja osata olla hyvä isä muillekin lapsille, mutta en koe siinä aina onnistuvani. Ja vaikka mä aina koen, että kyllä mä jaksan, niin ehkä en aina jaksakaan. Ymmärrän omat voimavarani, ymmärrän ja hyväksyn miten asiat on, hyväksyn, että elämä on tällaista enkä missään vaiheessa luovuta vaikka ottaisi kuinka koville.

Mutta välillä on paha olla ja silloin mä kirjoitan ne ajatukseni tänne. En edes mieti millaista tällaisia tekstejä on lukea. No, ei varmaan aiheuta mitään ilon ja riemun kiljahduksia, mutta niin ei ole tarkoituskaan. Mutta kertokoon tämä elämästä, kirjaimellisesti sellaisesta elämästä, josta ei hengissä selviä. Itseni mukaan lukien, muistakaa ihmiset välittää, rakastaa ja pitää toisista huolta. Olkaa inhimillisiä, sitä ei tässä maailmassa ole koskaan liikaa.

Oikein hyvää pääsiäistä!

Nöyrä ja kiitollinen!

Ensinnäkin Matias! Mistä ihmeestä sä saat voimia?! Kova on poika tappelemaan sairautta vastaan! Taas kerran näytti jo lopunalulta, mutta taas kerran noustiin pohjalta. Sunnuntaista torstaihin latailtiin taas niitä akkuja, jotka vaan vääjäämättä jossain vaiheessa ei enää ota virtaa vastaan.

Matias TAYS:n lastenosasto 1:llä.

Aika voimattomana sitä katselee omaa poikaansa sairaalan sängyssä. Ajatukset on todella vaikeita ja raadollisia. Mietin, että koita Matias jaksaa taistella ja sitten toisaalta tekisi mieli kuiskata, että lähde vaan, jos tuntuu pahalta, isi antaa luvan lähteä! Päällimmäisenä ajatus siitä ettei vaan tarvisi kärsiä tarpeettomasti. Aikamoisen kärsimysnäytelmän tuo sairaus on Matiaksen elämästä muodostanut.

”Isikö se siellä?”

Sydän suli joka kerta, kun menin sairaalaan, Matias oli todella uupunut, mutta kun höpisin pojalle omia juttuja, niin aina jaksoi avata silmänsä ja moikata iskää!

Torstaina päästiin sairaalasta pois. Lähdin työntämään Matiasta TAYS:in Lastenosasto 1:sen tehohuoneesta hymy kasvoillani ja kun pääsin käytävään, niin pyyhin jo kyyneliä. Käsittämätön tunteiden vuoristorata. Pihalle päästessä katselin pääsisäänkäyntiä ja mietin, että KIITOS!

Me asutaan Ylöjärvellä ja ollaan siis Pirkanmaan sairaanhoitopiirin alueella. Luojan kiitos, että saadaan olla TAYS:in asiakkaita. Tuossa, kun Matiaksen kanssa oltiin siirtymässä autoon, niin tuli niin voimaton, nöyrä ja kiitollinen olo. Ei oltaisi tässä menossa autoon ilman tätä paikkaa, ilman niitä täysillä työlleen omistautuneita hoitajia ja lääkäreitä. Niin mahtavia ja ihania ihmisiä! Ei tarvi hetkeäkään miettiä, kun lähtee poikaa katsomasta sairaalasta kotiin, etteikö Matias oli hyvissä käsissä. Nöyrä kiitos taas kerran kaikille Matiasta hoitaneille. Annoitte meille vielä lisäaikaa! Ei ole turhaa TAYS:n yhteydessä tuo ”Elämän tähden” En osaa tässä sanoin kuvailla kuinka kiitollinen olen! Hattu päästä ja syvä kumarrus! Taas kerran toivon, että tämä kiitos tavoittaa ne kaikki Matiasta hoitaneet ihmiset.

Kotona taas ja taas niin totta vieköön komiana!

Matias päätti yhden biisin sanoin, että ”I’m gonna live my life”